Korallisaarella tuulee

Eilen illalla kohtasin ensi kertaa kasvokkain arkki-nemesikseni. Kaikista täällä liikkuvista elukoista inhoan eniten semi-sirkkaa, laulukaskas se ehkä on suomeksi, “laulu” maiäss. Lapsen nyrkin tai pienen linnun kokoinen elukka, huutaa ihmisen äänellä, tuijottaa mulkosilmillä, ja johonkin asetuttuaan alkaa “laulamaan” elli päästämään tauotonta, sirkkelisahaa muistuttavaa ääntä. Ei pure eikä ole myrkyllinen, thank god.

Eräs semi sitten oli päättänyt illalla että kuistini on hyvä areena metelöinnille. Huomasin sen ensin kun se räpisteli linnun lailla ikkunassa, ja istui sitten riippumatolleni. Yrittäessäni hätistää sitä se röyhkeästi lentää päin, rääkyy, tarttuu hiuksiin. Rauhanomaisen hätistelyyrityksen jälkeen yoe oli kuistin nurkassa kyyryssä hokemassa “mene pois, mene pois” ja semi nauraa kuistinlapunvarjosteimella. Ei ihme että täällä uskotaan että metsässä on demoneita.

Metakka oikeasti oli sellainen että laulajasta piti päästä eroon. Hain uskollisen “tappaa nekin elukat joiden nimeä et tiedä”-hyönteismyrkkysuihkeen, hiivin lähelle ja sumutin päin kasvoja. Ei efektiä, paitsi se kun Semi raivoissaan taas hyökkää päin. Onnistun karistamaan semin ja suihkin lisää. Ei näkyvää efektiä, Menen sisälle siinä toivossa että semi päättäisi muuttaa vaikkapa metsään.

Vähän ajan kuluttua sirkkeli lähtee käyntiin, aivan oven suussa. Suljettujen ovien läpikin tekee mieli pidellä korviaan.Varustaudun liekinheitintä muistuttavalla grillisytyttimellä ja superkirkkaalla LED-valolla ja löytän semin sirkkelöimästä pihakivetykseltä (jota P hellyyttävästi kutsui hautausmaaksi, kivetys kun koostuu korallinpaloista, sumpukankuorista ja muista luista). Ilmeisesti myrkytys on jonkin verran tehonnut sittenkin, semin liikkeet ovat hitaampia mutta uhmakkaasti se kääntyy minua päin.

Nostan puutarhasta ison ja painavan kiven ja tiputan sen semin päälle. Laulu katkeaa, mutta jatkuu kun nostan kiveä. Joudun lyömään eläinparkaa järkäleellä parikin kertaa ennenkuin se hiljenee lopullisesti.

Morkkis jatkuu aamuun asti, kunnes herään siihen kun uusi semi mekastaa hyttysverkossa.

Perkule, torakat sentään osaa olla hiljaa!

Tässä tulee tällainen minimipäivitys, tiedonanto että kaikki on kunnossa.

Pahoittelen blogaamisen vähyyttä, mutta oikeasti vähän tuntuu siltä että jos ei ole mitään valitettavaa niin ei jaksa kirjoittaa. Koska nolottaa ihan koko aika tilittää siitä miten on siistiä. Honjitsu mo hare, ijou ga nashi - tänäänkin aurinkoista, ei tavallisuudesta poikkeavaa.

No, P.  kävi viihdyttämässä muutaman päivän ajan ja olemaan seurana paikallisilla love&peace-rokkifestareilla (paikan lähes-ainoana länsimaalaisnaisena oli tavallaan ihan hyvä olla miesseurassa, kun festarialueella oli kuitenkin lukuisia siilitukkaisia Vapaudenpuolustajia). Huomasin että tossa kotimatkan varrella on useampikin kohta josta sopii pulahtaa lähes suoraan autosta kuutamouinnille. Naapuruston väen kanssa on useampikin ilta istuttu, soitettu, laulettu ja juotu. P.  löysi kamerani auton penkin alta, mutta en jaksanut ottaa sitä mukaan tänpäiväisille sukelluksille edes, vaikka tiesin että kohteessa on mahtavat barrakudaparvet.

Tilasin nettikaupasta hyttysverkollisen riippumaton (Hennessy asym hammock) tietämättä, että kyseinen malli on ilmeisesti nyt yhtä trendikäs kuin Vibram fivefingersit (jotka toimii mainiosti räpylätossuina; tilasin uudet, mallia KSO, ja ne on VIELÄ paremmat kuin ne aikaisemmat. Opiskelin riippumattosolmut ja olen nyt nukkunut kuistilla kuunnellen meren pauhua ja itikoiden ininää.

Tienposken bambumaja-kahvilan rakentanut Masa herää aamusin kuudelta ja metsästää puista taistelukuoriaisia, niitä sellaisia mitä japanilaislapset rakastaa. Näin on kohta uusi myyntiartikkeli niiden papan pellon papaijoiden ja jääkahvin ja autonkorjaamisen lisäksi. Saato ja Aya - surffaripariskunta joka asuu perinteiseen okinawalaiseen tyyliin ilman sähköä - piipahtaa välillä ilta-aikaan. Soitellaan sanshinia. Kylän varhaisteinipojat Shintaro ja sen kaverit ammuskelee ilotulitteita ja pyytää mua seuraksi, lupaavat opettaa japania samalla.

Tavallaan negatiivinen on se jutska, että kuumuudesta tai muusta johtuen olen täysin menettänyt normaalin ruokahalun. Aamiaista ei tee mieli, jääkahvilla mennään pitkälle iltapäivään, jolloin nielen järjen ääntä kuunnellen jotain hedelmiä tai mitälie kaloreita eteen sattuu. Eräälläkin kauppareissulla ainoa mikä koriin pääsi oli pieni pussillinen perunoita - siinä toivossa, että jos ne maahan laitan niin ehkä niistä kasvaa perunoita. Tänään sain sentään ostettua banaanin ja muutaman kaljan. Terveellinen ruokavalio, sano. (Kenenkään ei ole syytä huolestua, kyllä mä nälän saapuessa huolehdin siitä että kaloreita nautitaan,)

–

Tullut jotain opittuakin. Usein kun menen juoksemaan ja jätän auton niin julkiselle parkkipaikalle ettei sitä ilkiä auki jättää, laitan autonavaimen takarenkaan alle jemmaan. Viimeksi lenkiltä palatessani oli hiukan hölmömpi tilanne edessä, kun auto oli jotenkin kai nytkähtänyt tai olin laittanut avaimen liian syvälle, kun ei se sieltä millään lähtenyt irti. Onneksi auto on niin pieni ja kevyt että sain työnnettyä sen verran että avaimeen pääsi käsiksi.

Päiväkahviseuratta furuzamamilla

Oikeastihan arki täällä on ihan sitä samaa kuin kaikkialla muuallakin: aamuisin pitää mennä töihin, laskut pitää maksaa, roskat pitää viedä ulos. Niin että ei tarvitse itkeä siitä. (Tiettyä eksotiikkaa siitä tietysty voi saada, että siinä missä hesassa voi nähdä naapurinsa pesevän autoa, minä näin ukon kylvettämässä taistelusonniaan meressä.)

Mutta juhlapäivä voi olla silti aika erijees: allekirjoittaneelle kun tuli 35 lasiin, matkustin laivalla Zamami-saarelle (ei sitä voi juhlapäivänä olla sillä samalla paratiisisaarella jolla huolehtii roskienvientipäivistä), snorklasin puoli päivää ja astelin illalliselle tuttavaperheen luo. Olivat sitten laittaneet pöydän koreaksi: grillistä kannettiin aivan törkeän hyvin paistettuja aguu-porsas-shisho -kääryleitä, sipuliyakitoreja, naudanfilettä ja HANHENMAKSAA (Bosu, paikan pomo, oli jostain saanut sitä jonkun kilon). Särpimenä ranskalaista shampanjaa ja hyviä viinejä, puhumattakaan paremmista awamoreista, ja kaiken kruunasi 11-vuotiaan Ryotan itsetekemä synttärikakku. Tanssittiin hulaa ja laulettiin, jopa Jeeves rentoutui sen verran että suorastaan äityi vitsailemaan oman asemansa kustannuksella, ja isäntäkin juopui tuomastani puolalaisesta vodkasta niin että lupasi seuraavaksi päiväksi spesiaalisukellusreissun kohteeseen jonne juuri koskaan kukaan ei pääse.

Se on hyvä, että sukelluskamerani on jossain kadoksissa, muuten pitäisi tähän taas kaikenlaisia todisteita laitella, nyt riittää kun kerron että oli ainaki NÄÄI iso hai ja paljon tonnikalaa ja rauskua ja kilpikonnaa ja joku lentokoneenpala ja maailman täydellisin virtapätkä jossa koko porukka kellui ympärisinisessä puolivedessä päät alaspäin satoja metrejä.

–

Kirjoitin tähän aika paljon lisää kaikenlaista, mutta bugi tuli ja söi sen. Olkoon, meni taas nimittäin aivan turhaksi omaan napaan tuijotteluksi.

–

Michael Jackson on kuollut. En nähnyt koskaan livenä. Tuli paha mieli kun töissä tyypit vaan röhötti että good riddance sellaisesta pervosta. YouTube on pyörittänyt tässä nyt jonkin aikaa vanhoja live-esiintymisvideoita, eikä voi muuta kuin ihailla. Jacksonin BAD-levyn kappaleet tulee ikuisesti assosioitumaan pimeisiin myöhäissyksyn iltoihin kotitalon edessä olevalla nurmikolla, jossa pihan jengiläisten kanssa kuunneltiin mun maailman hienoimmalla keltaisella kasettimankallani niitä, pelattiin fudista, leikittiin sirkusta ja … kröhöm … häkkikellarikuuruhippaa.

Kummallisin ajatus joka aiheesta päähän putkahti illan juoksulenkillä: onkohan mitään toivoa, että joku jossain tulisi ajatelleeksi musiikillisesti ja motorisesti noin nerokkaan henkilön pikkuaivojen säilömistä meidän pikkuaivotutkijoiden iloksi?

edit: tähän oikeasti piti tulla sellainen filosofinen napaantuijottelukirjoitus siitä, kuinka mulla on perhejuuret Puolassa, ystävät ja peruskallio Suomessa, elämä ja dojo Tokiossa ja duuni ja valtameri Okinawalla mutta en löydä itseäni ja tunnen itseni kodittomaksi. Mutta, tänään aamulla ajaessani töihin aurinko, turkoosinsinivihreä korallimeri ja viidakkoiset vuoret aivopesi mut ja muistinkin miksi asun täällä.

“Haisai” on uchinaa-guchia eli Okinawan pääsaaren alkuperäiskieltä, ja tarkoittaa terve.

Haisai siis vaan kaikki pitkästä aikaa, en ole unohtanut blogia enkä hukkunut sukellusretkellä vaan kävin pyörähtämässä Euroopansuunnalla ja Tokiossakin. Näin ystäviä, ahvenia, lehmiä ja robotteja. Kotimökkini oven avattuani vastaan lemahti uhkea kosteantunkkainen puhahdus ja sitten menikin kaikki aika ihan kaikkien paikkojen hynssäämiseen räteillä ja kaikenmaailman kabikiraa-tuotteilla. Piih. Katastrofi otettu hallintaan, ei hätää. Ja sitäpaitsi, eipä se nyt niin valtaisasti haittaa jos isompikin osa ihmisen materiaalisesta omaisuudesta menisi homeenruoaksi (eritoten kun sukellusvarusteet on ihan turvassa ilmatiiviissä ja kosteussäädellyissä muoviarkuissa.) Huomenna hankin jonkun mielenrauhoitin - ilmankuivattimen ja se siitä.

Pysähdyin tänään töistä kotiin körötellessäni edellisessä merkinnässä esittelemäni limunaadikojun eteen ja ojensin tuliaisiksi tuomani pikkupullon puolalaista marjalikööriä Masalle, joka ryömi esiin pikkumaasturinsa moottorin uumenista. Pyysi istumaan jääkahville, esitteli kypsyttelemänsä banaaniliköörin (papan pellon banaaneja purkillisessa awamoria, annetaan hautua vielä pari kuukautta), kalalammikon alustuksen ja tarjosi pikkupurtavaksi saaren vammaisseuran kasvattamia hillosipuleita. Jupistiin niitä näitä, kun paikalle päräyttää Masan pikkuveli (39v) Saato upouudella, tuskin käynnissäpysyvällä ja istuimen päällyksen uusimista kipeästi kaipaavalla Honda-prätkällään. Nousen telttatuolista ja esittelen itseni - Saato sanoo että sä asut tuolla ylhäällä siinä talossa, eiks. Ja perhana tosiaankin sä puhut hyvää japania! Do you know peace?

Jatkamme kahvinjuontia ja tähtienihmettelyä, Masa pohtii että pitäis noi banaaninlehtikatoksen puomit laittaa paremmin. Saaton vaimo Aya saapuu myös kulmille pikkuavolavakärryllä, joka on täynnä epämääräisiä huonekaluja. Masa lähtee viemään niitä jonnekin, jään Ayan kanssa kahden ja esittäydyn taas, “yoe desu.”

Ayan silmät laajenee hetkeksi, naurahtaa sitten ja sanoo, joo kyllä mä tiedän kuka sä olet - ja musta alkaa tässä vaiheessa tuntua että “yoedes” saattaa ehkä japanilaisen korvaan kuulostaa siltä kuin ihminen sanoisi kättelyssä “oonkännissä”.

Aya on Hokkaidolta kotoisin eikä osaa sanaakaan englantia. Muutti Okinawalle surffaamisen takia aikoinaan. Kerron että iih, mäkin oon vähän yrittänyt surffata, Aya nauraa taas ja sanoo joo mä olen katsonut kaikki sun surffikuvat ja videot intternetistä. Naapurintätini on ollut ahkera poissaollessani ja tiedottanut ihan kaikki asiani ihan kaikille tällä saarella, niin ja on muuten ensimmäinen sanshin-soittotunti buukattu perjantaiksi, kaupantäti on toisessa elämässään vanhaa sanshin-rakentajasukua ja haluaa että minäkin osaan. Naapurintäti sanoi että paikalle ehkä sitten tulee muitakin ja eihän mua haittaa jos vähän juodaan soittamisen kanssa?

Ojanpientareen ruusut

Paljaan, johdossaroikkuvan hehkulampun valokeilaan köpöttää vanha mies, päässään vähänniikui paikallinen hankkijalippis ja suussaan vähänniikui seitsemisen hammasta joista kolme on metallista. “Eurooppalainen kulttuuri! Kuinka ihannoin sitä! Osaatkos sinä saksaa tai ranskaa tai italiaa?”  Ukko vierittää itselleen puupölkyn istuimeksi ja alkaa kohta lausumaan Goethen runoja, saksaksi. Eikä tosiaankaan ole mikään kehno esiintymistaito hänellä. Puhe on välillä englantia, välillä saksaa, välillä ranskaa tai ehkä japania, mutta todellisen kommunikaatiokuilun eteen joudun kun pappa kysyy mielipidettäni jonkun Goethen runon sekä Herman Hessen teosten välillä. Masa ja Saato palaavat, tää on tää meidän pappa, sanovat, sytyttävät pari hyttyskiemuraa ja korjaavat kojun tukipylvästä. Pappa ehkä aistii etten ihan pysy saksalaisessa runoudessa mukana (ainakaan saksaksi) ja la-la-laulahtaa pari tahtia Sibeliuksen Finlandiaa, ja sitten mennään jo ranskalaisessa chansonissa.

Pappa ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Papan pellon vieren ojassa kasvaa kuitenkin valtava pusikko villiruusuja, josta leikataan mulle vaatimaton oksa. Pitää olla kotonakin kukkia, kuulemma.

Hävettää tämä sivistymättömyyteni. Unohdin jo myös, miten sanotaan uchinaa-guchiksi että kiitos ja kuinka voitte.

Tälläkertaa ei sellainen uudelleenlämmitetty vaan lyhyttä hetkessä kiinni olevaa tajunnanvirtaa johon ei viitsitä edes kuvia liittää.

Tapasin toisen naapurini - ikivanhassa perinnetalossa asuvan papan - aikamiespojan. Ilmeisesti kolmenkymmenenvuoden salaryman-ura alkoi kypsyttää, ja poika palasi kotisaarelleen. Pisti pystyyn viikossa bambuista ja banaaninlehdistä pienen kojun, jossa myydään vintagelaitteilla (lue: romuttamolta haettuja) tehtyjä snowconeja ja jääkahvia ja papan pellon papaijaa. Jäätiin naapurinrouvan ja Shinrin-koiran iltakävelytyksen puitteissa siihen jaarittelemaan, puhuttiin että missä on parhaat saaren salaiset surffirannat. Kojunpitäjä - kutsutaan häntä nyt vaikka Masaksi - myy biitsille meneville turisteille jäätä ja kahvia, tekee hanttihommia taloissa ja leikkii taksia. Tiet niille parhaille rannoille on usein varsin kehnoja, vertailtiin pikkujeepeejä, ja lopulta kojunpitäjä paljasti unelmansa - perustaa hevostalli, ja järjestää laukkaretkiä viidakkoon ja rannoille. Ongelmana vaan, että Masa ei osaa ratsastaa, ja naapurinrouvakin oli ratsastanut vain lapsena kun vanhemmillaan muinoin oli hevonen.Hevosista kumpikaan ei tiedä mitään.

Enter Yoe.

Eikä edes ole vitsi :D  Tässä saaressa on jotain outoa, tuntuu siltä että olisi mahdollista että olisi todellisuus johon kuuluisi paitsi sukeltamista myös hevosia.

Ja jos ei hevosia, niin ainakin nuotiossa paistettuja perunoita ja sanshinin rämpytystä. Mikä se oli? Nangiyala?

Palattuani kotimökkiin ei voinut muuta kuin ottaa viulu esiin paremman puutteessa ja soittaa ihan kaikki biisit jotka mieleen tuli.

Luojan kiitos olen opiskellut japaninkieltä.

Niin se sadekausi olis tääl niinkui pahimmillaan.

Not. Ehkä parina kolmena päivänä on tullut vettä sillai paremmin, mutta muuten on ollut kaunista, aurinkoista ja kuumaa. Ei vielä liian kuumaa, vain parina päivänä on menty selkeästi yli kolmenkymmenen, mutta kuitenkin kesäistä.

Tämä on voimakkaasti ikävää, sillä koko Okinawan pohjavedet on muutenkin matalalla ja patoaltaat puolikuivina.

–

Kauppakeskusken ovensuussa oli tarjolla käsienpuhdistusainetta; “ystävällisesti peskää kätenne ennen shoppailua kiitos”. Flunssamaskit oli jonkun aikaa kaikkialta loppuunmyytyjä - hyllyssä oli pahoitteluviesti ja erikoistarjouksessa saippuaa - “käsienpesu on paras suojakeino!”. Nyt maskejakin taas saa, mutta niitä ei myydä kuin kolmekymmentä per asiakas.  Kaupassa myös jaettiin tarkistuslistoja asioista, joita pitäisi olla kotosalla siltä varalta että joutuu karanteeniin. Inspiroituneena ostin purkin okinawalaista perinneruokavalion perusosaa, spämmiä.

–

Jokin käsittämätön taho lähetti mulle postissa tiedon auttavasta puhelinnumerosta - 24/7 helpline, joka auttaa ihan missä vaan. Jos auto jättää tielle, hukkaan kotiavaimen tai tarvitsen jotain muuta raifu sapootoa. Tuli ihan jäsenkortti ja jäsennumerokin. Kyllä nyt on turvallinen olo.

Joojoo. Ihmeellinen henkinen laiskuus ollut vallalla; välillä tuntuu siltä että jotain itseäkin yllättävää saattaa olla kypsymässä aivossa, mutta se voi olla pelkkää huijausta. Useita asioita tapahtunut joista piti blogata, ties kuinka monta draftia olen aloittanut mutta en ole päässyt alkulausetta pidemmälle. Jotkut asiat joista piti kirjoittaa oli ihan hyviä ja mulla oli joku mukamas hieno entryn rakennekin, mutta mitään ei vaan saa tai edes halua saada aikaiseksi.

Yritetään nyt kuitenkin.

–

Elukat ja ötökät on ihan jees ja Eau de OFF on hienostuneen miellyttävä Eau de Koipallo&Homeenestin. Ilmankosteus ei ole kuulemma edes huippulukemissa, mutta vähän väliä huomaan taas jonkin vaatekappaleen alkaneen kasvattaa talviturkkia. Urh. Harkitsen, että shippaan talvivarusteeni jonnekin kuivemmille maille talteen.

–

Viime viikolla päätin lauantaina mennä ensimmäistä kertaa valoisaan aikaan kävelylle kotisaarellani, kun oli pilvistä eikä liian kuuma. En päässyt pitkälle; naapurinrouvan koiran kanssa juteltuani tutustuin myös rouvaan itseensä, ja vietin loppuiltapäivän tämän sohvalla kahvia juoden ja kaikenlaista höpisten. Tänään rouva vei mut mukanaan saaren dragonboat-kisoja katselemaan, esitteli mut kaikille, sopi mulle jo iltaohjelmiksi sanshin - ja koto-soittotunteja. Iltapäivällä istuin useamman tunnin kyläpuodissa seuraamassa, kun seudun äijät käy hakemassa illan kalja - ja viina-annoksensa (puodin mummo pitää viinat tiskin alla ja kirjaa äijien tileistä ja ilmeisesti maksantilasta). Kuulin viikon tärkeimmät puheenaiheetkin - niihin ei kuulunut mikään Korea, vaan joku joka oli hankkinut kolme sikaa ja yksi niistä pääsi karkuun ja tunkeutui jonkun toisen kotiin sisälle ja oli suuri sotku. En ole varma saatiinko sika jo kiinni vai pitäisikö lukita tonttini portit jotenkin tiukemmin. Huomautin, että pihalleni tunkeutui jonain iltapäivänä tässä pari jehovantodistajaa; näitä paheksuttiin paljon enemmän kuin sikaa. (Kuulemma jehovantodistajat tunnistaa näillä main siitä, että kulkevat kylänraitteja aurinkovarjojen kanssa vaikkeivat näytä lainkaan tokiolaisilta.)

Kuulin myös, että seudulla on paljon heitteillejätettyjä koiria - naapurinrouvan sekarotuinen Shinrin-koira on kyseistä perua, niinkuin moni muukin. Pääsaarelaisilla tuntuu olevan tapana tulla näille meikäläisille saarille lomailemaan GoldenWeekin aikaan ja jättää koiransa jälkeensä kuin kesäkissat suomessa. Onneksi Miyagilaiset pitävät koirista - naapurini on muuten huippuhieno näky ajellessaan pikkuruisella avolava-autollaan reippaasti haukkuva Shinrin kuorman päällä

Ja kun ei routaa tule, niin ei koirat palellu eikä porsaat joudu palaamaan kotiin?

–

Olen vähän yrittänyt tehdä jotain tuolle tontinpuolelle jonka päällä lukisi lisätyssä todellisuudessa että “insert organic vegetable garden”. Noin kymmenennen polven kaupunkilaisena olen vähän ollut pihalla sen kanssa, että mistä aloitetaan jos halutaan muuttaa viidakkopensaita ja palmunversoja kasvava savinen mutamaa hehkeäksi puutarhaksi. Toki intternetistä löytyy lukuisiakin ohjeita, mutta niissäkin usein tulee kohta jossa viitataan esimerkiksi maan kääntelyyn syksyllä niin että routa sitten mukavasti rikkoo rakennetta…

Tästä lannistumatta, olen ostanut itselleni lapion! Ihan oikean, ja näppylähanskatkin. Kumisaappaisiin ei ollut varaa kun pitää tässä ihankohta tehdä lateraalisiirtymä sinne Euroopanpuolelle. Olen siis lapieerannut maata mutu-vaistoihin perustuen sukellussaappaissa. Jos laittais vielä sukelluspuvunkin niin säästyisi itikanpuremilta… mutta jotain rajaa siinä, paljonko viitsin kylänasukkeja huvittaa.

–

Olen huomannut, että täällä asuessa useakin omistamani levyllinen hömppä-newage-naturesounds-musiikkia on muuttunut tarpeettomaksi. Jonain iltana ryöstän jostain kunnon mikin ja äänitän tähän blogin ääniraidaksi tuota viidakonkurnutusta. Oikeesti, aivan uskomaton.

–

Näin eräässä kierrätysliikkeessä tähtienkatseluteleskoopin. Hankin sen, kunhan finanssitilanne tästä ihan pikkuisen paranee. Vaikka on tuo taivas tässä kuistilla istuessa ihan paljainkin silmin mahtava.

..etanat hiihtää perässä.

Tässä tulee tämän viikon elukkapäivitys. Tai valitus. Kyllä mun elämä on kurjaa

Iltaisin kun kotiin ajelee niin tosiaankin on kaikenlaisia elikoita tiellä. Suurta hämmästystä ja annoymenttia aiheuttaa erityisesti ravut; on taskurapua, isoa rapua, pientä rapua ja erakkorapua. Aina ne on päättäväisesti menossa tien poikki, suuntaan tai toiseen; ja toisin kuin kaikilla järkevillä muilla eläimillä, ravuilla ei tunnu olevan sellaista “deer in the headlights”-refleksiä että jähmettyisivät paikalleen niin että ne olisi helppo väistää. Sen sijaan ne jatkavat matkaansa tyypilliseen, epätasaiseen ja arvaamattomaan raputyyliin, eteen tai taakse tai sivulle.

Siinä saa oikeasti olla kieli keskellä suuta että onnistuu olemaan osumatta renkaalla ravun niskaan. Jos tässä epäonnistuu, seuraa tosi inhottava RUSAHDUS (mitä isompi ja hienompi koti erakkoravulla oli, sitä ikävämpi ääni…) ja rapua jää renkaan uriin. Totally not cool. Ja tietysti kauhea surku, kun toinen on hankkinut itselleen hienon talon jonka kuvitteli suojaavan jos ei nyt ydinräjähdyksiltä niin ainakin kovanokkaisilta elukoilta, ja sit eikun minä ja mun mitsu-maasturini rusennamme kaiken. (Käärmeestä kuuluu tuskin edes lits; toistaiseksi en ole ajanut kilpikonnan yli. Ne ovat onneksi melko arvattavia liikkeensä suhteen.)

Rapujen liikuskelu tiellä askarruttaa kovasti - paikoitellen nitä marssii paikoissa, jotka ei ole edes kovin lähellä merta. Alan ymmärtää sen ihmisen mielenliikkeitä, joka keksi lauseen “why did the chicken cross the road?” Erityisesti, miten rapu aina on ylittämässä tietä silloin kun vastaantulevien kaistalla on se seudun ainoa auto? Ja vaikka ravut on toisinaan aika isoja (tulee isompi rusahdus), ne on silti niin pieniä ettei niitä huomaa tiellä kovin kaukaa. Ainoa järkevä keino välttää niitä on ajaa hitaammin.

Tämä ei ole suinkaan mikään huono vaihtoehto.

Uuden auton saatuani testailin sen kulkua monilla tavoin, ja sen jälkeen pyrin ajamaan hiukan hitaammin kuin aikaisemmin oli ollut tapana sillä isolla oikealla autolla (mikä oli paikoitellen aikamoista ylinopeushaipakkaa…).  Kerran mitsua tankatessani sitten huvikseni laskeskelin että paljonkos tämä nyt syö tuota fossiiliöljyä: litralla regjuraata mennään kymmenisen kilsaa. Meh! Ei kovin hyvä tulos? Vaikka onhan autolla jo ikää.

Seuraavan tankkausvälin ajelin sitten huolellisemmin, auton moottoria kuunnellen, kiihdyttelemättä ja jarruttelematta. Ylämäissä tämä tarkoittaa että ei mennä edes neljääkymppiä, alamäissä ehkä reilua kuutta. Duunimatkaan tuli viitisen minuuttia lisää aikaa - ei siis yhtään mitään, semminkin kun täällä ei ole kiire ikinä mihinkään. Rennolla ajamistyylillä säästyy rapujen lisäksi myös bensaa - seuraavalla tankkauskerralla laskin että litra riitti 14:ään kilometriin! 40% parannus bensankulutuksessa, ei turha. Tankillinen bensaa riittää mun työmatka-ajossani yli kolme päivää pidempään … En tiedä miten hyvin tämä pätee ns. Oikeisiin Autoihin, mutta luulisin, että voisi olla ilmastolle hyväksi jos kaikkien kaasujalat vähän kevenisivät.

Nyt siis tiedän miksi ravut marssii tien yli. Ilmastonmuutosta vastaan! (Kanoista en tiedä.)

(edit: tarkemmin sanoen, ajaessani en niinkään katso sitä nopeusmittaria kaasujalaa säätäessäni vaan moottorin kierroslukuja. Oikealla Autolla samanlaiseen bensankevennykseen siis vois varmaan päästä vaikka ajaisikin ihan nopeusrajoitusten määräämällä vauhdilla eikä ylihitaasti…)

Posti toi lopulta kauan odotetun korvaajan sille kuudetta vuotta vanhalle Fujitsun läppärille (jonka siis kuitenkin katsoin Sonyn Vaio P-mallia käyttökelpooisemmaksi).

Kyllä, OSX-netbook.

9 tuuman näyttö, 1.6 GHz Intel Atom prosessori, 2GB keskusmuistia, 16GB SSD-kovalevy. Liitäntöjä ja akkutehoa riittävästi. Ei paina mitään, ja hintaa tuli jonku luokkaa kolmisensataa euroa ja risat.

Kyseessä on siis Dell Mini 9, joka toki alunperin saapuu jollain muulla käyttiksellä, mutta kukas estää siihen omenakäyttöjärjestelmää asentamasta (paitsi lisenssi…). Kaikki toimii - myös kahden sormen scrollaus (vaikken ole sitä jaksanut erikseen asentaa mut isot pojat sanoo et toimii), menee nätisti standby-tilaan kun kannen sulkee (ja herää siitä nopeammin kuin sen kannen saa auki) - ja torkkuessaan power-valo vilkkuu Just Oikein!

Käyttöjärjestelmä pyörii sukkelasti, kone on absoluuttisen hiljainen, ja mikä tärkeintä - ei yski yhtään tv-sarjoja mulle näyttäessään. Jei! (en oo mitään hi-defiä yrittänyt vielä, mutta eipä tuon kokoisella ruudulla mitään bluureita tarttekaan katsella:)

Vanha fujitsuni pyörittää nykyään Ubuntun uusinta versiota, ja vaikka tosiaan ikää laitteella on runsaasti, on se edelleenkin varsin pätevä laite. Kovalevyn ja akun jos siihen saisi tuoreutettua… ja vaikka tässä pikkuompussa onkin sama resoluutio kuin Fujitsussa, suurin ero löytyy näppäimistöstä: yhdeksään tuumaan ei vaan saa yhtä hyvää kirjoitustuntumaa kuin hiukan isommissa. Jos siis rahaa riittää eikä laitteen pinta-alan laajuus haittaa JA haluaa käyttää läppäriä Oikeaan Työntekoon, on ihan hyväksyttävää ehkä hankkia joku MacBook Air (joka lienee melkein samoissa tehoissa Dellin kanssa?).

Kuten tunnettua on, mulle kannettavissa tietokoneissa tärkeimmät piirteet on niiden kannettavuus ja söpöys, kuorrutettuna cooliuspisteillä - ja siihen tämä pikkuomppu sopii kuin nyrkki hattuun. (Jos ken kaipaa ohjeita OSX:n ujuttamiseen ko. laitteelle, menköön tutustumaan MyDellMini.com-foorumilla julkaistuihin neuvoihin. Mini9 on muutenkin modaajan unelmalaite

Alkuun asiaankuulumatonta PR-tiedotetta.

Kröhöm.

Asia yksi. Meinaan olla Suomessa, Helsingissä, muutaman päivän kesäkuun toisella viikolla. Perinteiseen tapaan aion myös istua yhden illan Cafe Tin Tin Tangossa, tarkemmin ottaen perjantaina 12.6., klo 18-21 (ehkä myöhempäänkin jos siltä tuntuu). Kaikki ovat tervetulleita

Asia kaksi. Ensi viikolla (luultavasti) julkaistava Tuijan kanssa kirjoittamamme paperikirja “Nettielämää” on poikinut kaikenlaista julkisuusjuttua; tästä johtuen olin Tuijan kanssa höpisemässä jotain sosiaalimeedistä juttua tänään (20.5.) YleX:n “Tänään”-ohjelmassa. En ole varma, mutta jotenkin se varmaan sieltä YleX:n sivuilta löytyy (tai lähitulevaisuudessa mahdollisesti tästä podcast-fiidistä), jos ken nyt sitä haluaisi kuunnella. (edit: Linkit audioon - kahdessa osassa - löytyvät tästä ja tästä. Kiitos Ismo!)

–

Treenijunassa kaveri kysyi, mitä eroa on Twitterillä ja Facebookilla. Kysyjä oli omanikäiseni, miespuolinen, jossain määrin teknologisesti orientoitunut eurooppalainen, joka oli kuullut viime aikoina kummastakin näistä puhuttavan uutisissa ja ties missä. Ensijärkytyksestä selvittyäni hahmotan, että kysymys on aivan validi, vaikka mun mielestä FB ja Twitter (+ muut mikroblogit) olisikin niin erilaisia ettei niiden vertailu ehkä tulisi ekana mieleen. Molemmat kun ovat yhteisöllisiä kommunikaatiovälineitä - erot löytyvät siitä, miten yhteisöt muodostuvat ja millaista kommunikaatiota tuetaan. (Toinen ajatuspolku, jolle tästä voisi lähteä: oikeastaan kaikki kommunikaatio on yhteisöllistä - joskus se yhteisö on vain kovin pieni, kuten vaikka kahdenkeskisessä kahvilakeskustelussa.)

Jos lähdetään liikkeelle yhteisöllisyydestä: FB:ssa kommunikaatioareena on lähtökohtaisesti käyttäjän itse määrittelemä; kukaan ei kuule, näe tai lue viestejäsi ellet ole eksplisiittisesti näin säätänyt. Aloittelevan naamakirjailijan mielestä koko FB saattaa tuntua turhauttavalta, jos kaverilistassa on nolla nimeä. Oletusarvoisesti kukaan ulkopuolinen ei voi lukea kaverittoman naamakirjailijan statuspäivityksiä (eli vastauksia kysymykseen “what’s on your mind?”), vaikka laittaisikin tämän nimen facebookin hakukenttään. Jos ei oikeasti ole yhtään ystävää, ystäväkirjasi on tyhjä.

Twitter saattaa vaikuttaa ensisilmäyksellä erilaiselta: oletusarvoisesti kaikki statuspäivityksesi ovat kaikkien nähtävissä. Google siis voi löytää tiedotuksesi siitä, että apteekissa on jonoa tai huomaat lauantaimakkaran olevan tarjouksessa lähi-Alepassa. Tämä näkyvyys on kuitenkin tavallaan näennäistä: siinä missä FB:ssa SINÄ päätät, ketkä voivat (halutessaan) nähdä viestisi, Twitterissä viestisi näkyvät
vain niille jotka nimenomaisesti ovat ilmaisseet, että olet heidän mielestään tarpeeksi kiinnostava jotta viestejäsi kannattaisi seurata. Usein on tapana seurata muualta jo tuttujen ihmisten Twitter-viestejä (”tweets”, suomeksi “twittejä”), mutta myös henkilökohtaisella tasolla täysin tuntemattomien henkilöiden tai jopa yritystyen viestien virtaa jos virran on todettu sisältävän riittävästi kiinnostavaa tietoa.

Kontaktien lukumäärä Twitterissä ja FB:ssa kertoo siis eri asioista. Jos sinulla on satoja kavereita facebookissa, voit ehkä ajatella että olet sosiaalisesti pätevä, tapaat paljon ihmisiä tai mahdollisesti jopa sinulla ihan oikeasti on paljon erilaisia tuttavia, ystäviä ja kavereita monissa eri piireissä. Sadat seuraajat Twitterissä eivät kerro mitään siitä, miten paljon sinulla on kavereita, tai edes miten kiva tyyppi olet, vaan siitä, että tuotat laajalti kiinnostavaksi luokiteltavia viestejä. (Tai sitten siitä, että olet julkkis jo muutenkin.) Voi olla, että osaat aina raportoida ensimmäisten joukossa lauantaimakkaratarjouksista, tai verkonselailukarmasi tuo silmiesi eteen usein hyödyllisiä linkkejä, joita muut eivät ole huomanneet.

Periaatteessa kumpikin media soveltuu tilapäivitysten (”status update”) viestimiseen. Tilapäivitykset ovat pohjimmiltaan lyhyitä, mahdollisesti merkkimäärältään rajoitettuja vastauksia kysymyksiin “mitä teet juuri nyt” tai “mitä ajattelet parhaillaan”. Tilapäivitys “Yoe istuu äärimmäisen tylsällä luennolla kirjoittaen blogientryä” soveltuu siis kumpaankin palveluun; Facebookissa tämä viesti siis ilmestyisi valitsemiesi ystävien “uutisvirtaan”, Twitterissä niille, jotka ovat valinneet tiedotteesi osaksi uutisvirtaansa.

Facebookin käytöstä ehkä valtaosa on “jotain aivan muuta” kuin lyhyitä tiedotteita senhetkisestä olosta ja elosta. Käyttäjät voivat julkaista (”postata”) kuvia, videoita ja linkkejä - nykyisin alkaa olla lähestulkoon sääntö, että uutislehtien verkkosivuilla on artikkelien yhteydessä “julkaise Facebookissa” -nappi.  FB:n aikasyöppöys perustuu myös osaltaan palvelun sisällä toimiviin lukuisiin “applikaatioihin” eli sovelluksiin, joista ylivoimaisesti suurin osa luokittelee itsensä “Just For Fun”-kategoriaan. Ystäväpiirisi voi kommentoida FB-tilapäivityksiäsi, kuvia, linkkejä, testituloksia ja muuta sisältöä, ja näin syntyy usein lyhyitä, monenkeskisiä keskustelunpätkiä. Oleellinen piirre FB-verkostoelämää on myös eräänlainen sanaton viestintä, jolla voi ilmaista pitävänsä jostain kuvasta, linkistä tai viestistä, tai osoittaa tunteita virtuaalisesti lähettämällä ystävälleen virtuaalisia kukkia, halauksia tai vaikkapa salmiakkia. Lahjojen antaminen näkyy usein myös koko verkostolle; vaikka periaatteessa on mahdollista säädellä kaiken kommunikaation julkisuutta, FB:n luonteeseen kuuluu kaiken tekemisen ja sanomisen jakaminen ystäväpiirin kanssa. (Jos haluaa yksityisesti viestiä vaikka osanotosta, on syytä lähettää ennemmin sähköpostia tai soittaa!)

Twitteriinkin voi lähettää toki nettilinkkejä, jotka voivat puolestaan olla viitteitä artikkeleihin, kuviin, videoihin, hupsuihin persoonallisuustesteihin tai nettipeleihin, ja postattuja linkkejä voi hyvin kommentoida. Twitteriin ei kuitenkaan muodostu samanlaisia keskusteluita kuin facebookiin: katsoessasi kontaktisi statusviestiä ei ole välittömästi selvää, onko joku kommentoinut sitä jo. Twitter-viestit muodostavatkin eräänlaisen jatkuvasti eteenpäinvirtaavan signaalivuon, jossa päältäpäin katsottuna ei näyttäisi olevan päätä eikä häntää - eritoten, kun Twitter-viestien pituusrajoite (140 merkkiä) pakottaa rankkaan tiivistämiseen. Tekstiviestikielen keinojen lisäksi käytössä on monia uusia pakkausmenetelmiä; nettilinkit lyhennetään esimerkiksi bit.ly-palvelun avulla, viestejä luokitellaan tägeillä (esim. #h1n1, #japan), uudelleenlähetetään (tunnus: RT). Lisäksi niitä voidaan suunnata tietyille tahoille (@käyttäjänimi).

Twitterissä on tosiaan jossain määrin haasteellista käydä syvällisiä keskusteluita, sillä harva kykenee tiivistämään pohdiskelunsa vaikkapa homojen adoptio-oikeudesta 140:een kirjaimeen, risuaitaan,  @-merkkiin ja muutamaan web-linkkiin. Haasteellisuus ei toki ole sama kuin mahdottomuus, mutta haiku-runous on vaativa taiteenlaji.

Twitterin keskusteluttomuutta korvaamaan tai sen rinnalle on noussut (tai, no, ollut rinnalla) parikin vastaavaa mikroblogauspalvelua, jotka yhdistävät twitterin pikaviestimäisyyden ja toisaalta blogien, foorumeiden tai muinaisten nyyssien keskusteluominaisuudet. Suomalaispalvelut Jaiku ja uudempi, hyvin samanlainen Qaiku lähtevät liikkeelle kumpikin samasta kuin Twitter - lyhyestä viestistä seuraajien kuultavaksi. Twitteristä poiketen jokainen tällainen viesti ja sen keräämät kommentit muodostavat tavallaan keskusteluareenan, threadin tai ketjun, jolla on oma web-osoitteensa. Esimerkiksi tässä Qaiku-ketjussa keskustellaan tuoretta lääketieteellistä uutisesta.

Joku on verrannut Qaikua ircciin; usein tulee höpistyä sinne samantyylisiä asioita kuin vakioirccikanavillekin. Löytyneitä linkkejä, uutisten kommentointia; löytyy myös übersuosittu Qaikukanava #vituttaa, jolle voi mennä avautumaan. Irkkiin (ja muihin insta-kommunikaatiokanaviin kuten GTalk, MSN, whatever…) verrattuna J&Qaiku kuitenkin eroavat esimerkiksi siinä, että keskusteluun voi liittyä päiviä, jopa kuukausia viimeisimmän viestin lähettämisen jälkeen, ja keskustelut voi myös löytää Googlettamalla (olettaen että ne on asetettu julkisiksi).

On kuitenkin virheellistä (IMHO) sanoa Twitteriä J&Qaikua huonommaksi palveluksi, koska siihen ei muodostu keskusteluita. Mielestäni Twitterin kehittäjät on ihan oikein pitäneet sen alkuperäisessä sillisalaattimuodossaan - sillä Twitterin pointti ei ole keskustelut (jotka ovat usein eräänlaisia draamankaaria, kokonaisuuksia joilla on ainakin alku ja mahdollisesti loppu) vaan jatkuva signaalivirta. Jokainen Tweetti on samanarvoinen (käyttöliittymän kannalta), riippumatta siitä, onko se “originaali” (tiedotus omenan putoamisesta) vai “reaktio” (sama viesti uudelleenlähetettynä).

Mikä tällaisen jatkuvan, globaalin tajunnanvirran merkityksellisyys on?

Twitter-virta ja muut vastaavat palvelut tuovat voimansa esille silloin, kun käytössä on virtaan sopivat kalastusvälineet. Joen virtaa voi yrittää hallita (ja epäonnistua), mutta järkevämpää on kalastaa virrasta vain hyödyllinen, esimerkiksi asettamalla sopivia avainsanoja tarkkailuun (esim. “h1n1 japan”, “euroviisut”, “indonesia plane crash”. Tällöin saa lähestulkoon reaaliajassa tiedon siitä, jos lento-onnettomuuden silminnäkijä postittaa twitteriin tietoa kännykästään, tai terveysministeriön tiedotustilaisuudessa joku twittaa uusimmat ohjeet kaukoidän matkailun turvallisuudesta.

Ylivoimainen valtaosa kaikesta globaalista tajunnanvirrasta on turhaa tauhkaa, mutta sen seassa on paitsi todellista, nopeasti leviävää tietoa (Lauantaimakkaran hinta putosi juuri!!) myös heikkoja signaaleja, joita analysoimalla voi saada mielenkiintoisen näkökulman meneillään oleviin tapahtumiin. Esimerkiksi tarkkailemalla sanat “Just landed in” sisältäviä Twitter-viestejä, voi havaita pieniä muutoksia ihmisten globaalissa matkustuskäyttäytymisessä.

Piihpuuh. Eli, Facebook on kuvitettu osoitekirja ja viestitaulu; J&Qaiku on vähänniinkuin nyyssit; ja Twitter vastaa reaaliajassa kysymykseen: mitä ihmiskunta tekee juuri nyt?

Ei niitä tarvitse käyttää, valtaosa ihmiskunnan tekemisistä on täysin epäkiinnostavaa, ja kyllähän niitä uutisia saa paperilehteäkin lukemalla. Mutta jos joku ihmetteli, että mitä eroa näillä palveluilla on, ehkä tässä tuli vähän sitä avattua.