Korallisaarella tuulee

One billion and counting

Noniin, taas Yoe hurahti. Koedatan analysoinnin ja sukellusretken suunnittelun välissä huusin itselleni Japanin Yahoo! Auctionseista muutamankympin teleskoopin. Vasten parempaa tietoani, toki; sen verran ymmärrän nykyään jo optiikasta että samalla lailla kuin ei lapsille myytävien mikroskooppien “600x suurennus!!!1!” mainoksia pidä uskoa, ei hyvää lasia saa halvalla eikä niitä hyviäkään laseja saa kohdistettua linjaan halvassa muovikuoressa.

Toissaviikonloppuna raahauduin ikävissäni duuniporukan kanssa yhdelle suosikkisukellusmestoistani, Manzamoon, missä muut yösukelsi, minä istuin rannalla teleskoopin kanssa. Ei “ihan” näkynyt Jupiterin punainen täplä; pimeässä en saanut tosin senkään vertaa japaninkielistä manuaalia luettua että oisin saanut kaikki okulaariosat oikein kiinnikään. Vaan eipä tuo haitannut, labravierailulla hengaileva ulkomaalainen matemaatikko kaivoi taskustaan iPod Touchin jonka fantastisilla välineillä - tähtikartoilla ja valmiiksi ladatulla wikipedialla -  humahti melkein koko loppuyö. Ripustin riippumattoni paikkaan josta näin tähtien pyörivän aamuun asti. (sivuhuomautus: toinen syy miksen halunnut ripustaa sitä viidakon puiden suojaan oli se, että testiripustusta tuli seuraamaan aika monta rottaa puiden latvoihin… matto on ehkä bug-proof, mutta mutta… )

Eilisiltana vihdoin maltoin lukea sen manuaalin, löysin oikeat palikat ja tähtäsin härpäkkeen kuuta kohti.

[insert hiljaisuus]

OMFG.

Luulen että pitää kyllä ottaa selvää, millainen laitteisto tarvitaan että näkisi sen Jupiterin.

–

Toinen viimeaikaisen kiinnostuksen suunta on ollut täysin päinvastainen: siinä missä ylös katsoessani päätä huimaa ajatus siitä, että siellä oikeasti on KAPPALEITA, todellisia, fyysisiä eikä mitenkään teoreettisia, työasioissa olen uponnut täysin epärealistisiin, teoreettisiin, matemaattisiin kuvioihin.

Tämänhetkinen projektini on periaatteessa teknisesti äärimmäisen helppo: patchaa solu, paina pomon kirjoittamasta datankeräyssoftasta play-nappia, odota tunti, rinse and repeat. Vaikeus on tullut vastaan vasta siinä vaiheessa, kun on pitänyt jollekulle selittää että mitä mä oikeastaan olen tutkimassa - tiedän että huijaan solua kuulemaan muiden solujen puhetta kasvavan kohinan läpi, ja sitten laitetaan vähän neuromodulaattoria päälle ja asioiden pitäisi muuttua. Mutta - miksi tämä on mielenkiintoista oikeastaan? Olen rehellisesti sanottuna ollut pihalla aika turkasen pitkään.

Ehkä ei sinänsä tämä ole suuri ihme, sillä projekti pohjautuu kahteen jossain määrin epätriviaaliin teoriaan: stokastiseen resonanssiin (stochastic resonance, SR) ja faasivasteisiin (Phase response curve, PRC). Ja siihen että jo muinaiset viisaat eli Hodgkin ja Huxley huomasivat että neuronit voidaan jakaa pääpiirteissään kahteen luokkaan sen perusteella, miten ne aktiopotentiaaleja ryhtyvät rätkimään. Kaikkia näitä kolmea piirrettä on siis kahta tyyppiä (nerokkaasti nimettynä “I” ja “II”), ja oli olemassa käsitys että luokitus yhdessä piirteessä ennustaisi luokitusta toisessa piirteessä. Eli, jos neuroni olisi PRC-tyyppiä I, sen pitäisi myös olla SR - tyyppiä I.

Noin niinkuin teoriassa. Ja kun allekirjoittanut kirjaimellisesti lukee paremmin kiinaa kuin differentiaaliyhtälöitä, pitkään jatkoin oloani puhtaasti ignoroiden kaiken asiaan liittyvän teorian, “jos noi sanoo että A->B, niin kai se pitää paikkansa”.

Kunnes tuo aiemminmainittu matemaatikkovierailija alkoi ilkeästi potkia mua älyllisesti, kysyen hankalia kysymyksiä kuten “mistä sä tiedät että A->B pitää paikkansa myös sun tapauksessasi?” Ei ollut tyytyväinen vastuksiini jotka perustui artikkeleiden otsikkoihin, ja omien hommiensa välissä kun sillä oli joutilasta niin pakotti mut lukemaan yhden alan perusartikkeleista. Tukiopetusta tiukimmillaan, artikkelin lukemiseen meni ehkä kolme päivää ja toinen kolleega valitti savusta joka nousi mun päästäni, mutta lopputulokset oli järisyttäviä: epälineaaristen dynaamisten systeemien faasimuutoksia ja bifurkaatioita esittelevät käyrät on yhtäkkiä mun silmissä kauniita kuin tähtien liike, ja ymmärrän mitä tyypit tarkoittaa kun ne sanoo “A->B”.

Ikävästi kuitenkin myös ymmärsin, että ne sanoo että “A->B pitää paikkansa vain tilanteessa x missä epsilon on tosi pieni.” Suomeksi sanottuna, juuri sillä häviävän pienellä hetkellä kun neuroni ei enää ole levossa mutta ei myöskään ole vielä spaikannut. Eli käytännössä ei yhtään koskaan, jos nyt halutaan tutkia sitä mitä jotkut oikeat neuronit tekee oikeissa kokeissa joissa kaikki on epätarkkaa ja epätäydellistä.

Eli - olen taas lähtöpisteessä - mulla on dataa, jossa on tehty kokeita joissa teoreettisesti pitäis näkyä että A->B, mutta tämänhetkisen tietämykseni perusteella en voi mitata luotettavasti A:ta enkä B:tä. Aikaisemmissa vastaavanlaisissa tilanteissa hyökkäisisin takaisin kokeentekoon, tekisin enemmän ännää, tappelisin epätoivottavaa kohinaa pienemmäksi, miettisin millä kemikaaleilla voisi vaikuttaa A:han tai B:hen. Tällä kertaa vietin viikonlopun labrassa tavaten Wikipediasta ja Google Booksista kalkulusta, Wienerprosesseja, kaaosteoriaa. Vieraileva matemaatikko palasi eurooppaan ja residentit lähimatemaatikot alkaa pikkuhiljaa väistellä mua käytävällä kun hyökkään kiinni, räpsyttelen silmiäni ja anelen että PLIIIIS opeta mulle Jacobiaanisia matriiseja…

Enivei. Miksei kukaan oo koskaan kertonut mulle, miten epälineaaristen systeemien dynamiikan teoreettinen tutkiminen on valaisevaa, kaunista ja runollista? Vaikka onhan siinä pakosti se huijauselementti, että niiden kanssa voi kuvitella kykenevänsä jotenkin ymmärtämään todellisuutta ilman että katsoo sitä todellisuutta. Vähän niinkuin siitä, että näkee yhtäkkiä kuun kolmiulotteisena planeettana litteän levyn sijaan voi kuvitella ymmärtävänsä että todellisuus on .. todellisuutta.

–

Hämmentävästi kuitenkin, näiden kahden ääripään välillä mulla on huomattavan vähän kiinnostusta mihinkään. Afganistan? Pfft. Ai oli jotkut vaalit Japanissa? Sikainfluenssa? Nokian uusin? SnowLeopard? (..just kidding…;) Sukeltaminen olis kivaa, kunhan ei tartte puhua kenenkään ihmisen kanssa sen tiimoilla.

Kun päivät on täynnä, päiväkirja jää tyhjäksi, joku runo sanoi. Ehkä päivät on vaan niin täynnä etten malta kirjoittaa?

Toisaalta, jos elämä on tyhjä niin ei silloinkaan ole kirjoitettavaa.

Oikeasti olen hämmentynyt tästä kirjoittamattomuudesta, niin paljon kaikkea koko ajan tapahtuu josta olisi pitänyt käsiä heilutellen vaahdota, muttei vaan saa aikaiseksi. Bloody hell, mä sentään debytoin sanshin-artistina lokaaleilla festareilla ja kansa rokkas - eikä tänne ole ilmestynyt analyysiä fiiliksistä. Raportoimatta on myös jäänyt se, kuinka ilotulitepalovammaani ryhdyttiin kylän parantajien toimesta korjaamaan aloe veralla, ja yksi täti kävi etsimässä metsästä jotain taiwanilaista leopardiheinää joka soveltuu tulehdusarkojen haavojen sitomiseen, ja kaksi naapuria toi mulle aloe veraa istutettavaksi puutarhaan, ja yksi pappa toi aamun kalansaaliista mulle fisun (ehkä se luuli että olen sittenkin kijimunaa), ja joku toinen kävi mitään sanomatta korjaamassa porttini saranat. (Ja duunikaveri toi juuri jostain saamaansa etelä-Afrikkalaista haavasalvaa.)

Muitakin hämmentäviä muutoksia elintavoissani olen huomannut. En jaksa juurikaan lukea uutisia (sää - ja vuorovesitiedotteita lukuun ottamatta), autossa kuuntelen nyt taas jo toista kuukautta pelkkää musiikkia enkä podcasteja, ja RSS-feedini rehottavat lukemattomina. On siis teoriassa mahdollista että Apple olisi julkistanut uuden tuotteen tai Google päivittänyt ohjelmistojaan tietämättäni. (Viimeaikojen suosituin ohjelmisto on Google Earth:in tähtinäkymä.) Syön jokseenkin vähän, pääasiassa mysliä, jugurttia ja tuoreita hedelmiä. Eternaalinen vararikkoni (joka kriisiytyi äskettäin kun Haagan asuntoni vuokralainen päätti poistua) tuntuu vaivaavan vähemmän, koska ainot asiat mihin tarvitsen rahaa on vuokrakulut, ruoka, bensa ja ilma sukelluspulloissa.

Tilittää voisin siitä kuinka on kamalaa kun en pääse nyt toisenakaan viikonloppuna putkeen sukeltamaan ja Zamamin kesäfestarit on peruttu sikainfluenssaepidemian vuoksi. Aivan erityisesti pitäisi käsitellä sitä, miten kivaa mulla on töissä ja kuinka puolessa vuodessa olen päässyt läheisempiin väleihin työkavereiden kanssa kuin mihin pääsin viidessä vuodessa RIKENissä. Aivan ihanaa on esimerkiksi se, kuinka tulee tuhrattua tuntikausia jokaisesta työpäivästä tieteelliseen sanaleikkeilyyn, jutut huoneessa orbitoi neuronien toiminnasta hetkessä gravitaatioaaltoihin, etelänristin näkyvyyteen Okinawalta ja Irakin sodissa käytettyihin hermomyrkkyihin.

Jossain vaiheessa mielessä pyöri ajatus siitä, että kirjoittaisin tiedeblogaamisen /blogaamattomuuden tilasta ja siitä, miksi ei tunnu mielekkäältä tehdä labralle kunnollisia webbisivuja - ei niitä kuitenkaan kukaan lukisi.

Välillä olen ehtinyt jopa olemaan masentunut ja suruissani, erityisesti kun yli kaiken jumaloimani veljeni ja Jesse veivät ihastuttavan seuransa pois saarilta, ja joskus kaiken kauneus paratiisissa tuntuu vain alleviivaavan sitä miten epätodellista kaikki on - jos taivas on olemassa, siellä voi olla paratiisimaista mutta silti sitä tuntee haluavansa elää - ja eihän elämä voi olla tällaista, täydellisen kaunista ja siistiä päivästä päivään? Ja vaikka lukijoilta kuulenkin (kiitos teille!) että ei ärsytä lukea jatkuvia raportteja siitä kuinka on hienoa asuaa paratiisisaarilla, tuntuu se edelleen oudolta.

Tänään aamulla satoi rankasti vettä noin viiden minuutin ajan ennen kuin lähdin ajamaan töihin. Sateen jälkeen ilma oli raikas ja viileä, viidakon puiden lehtien tummanvihreys kiilsi kilpaa mustan asfaltin ja rasvatyynen merenpinnan kanssa, ja reipas (vaikkakin vaihdelaatikkovuotoinen) Mitsuni soitatti stereoista hyväntuulista saaristolaispoppia. Ei voinut taaskaan välttyä tunteelta, että kävi miten kävi, meni miten meni, blogasin tai en, ei tämä niin kauhean kurjaa ole.

Uskolliset crocsit jalassa ja kauhtunut kesämekko lähes-ainoana vaatepartena läpsin kotikylän kujaa fikkarin valaistessa maata jalkojen alla. Matalat, tiilikattoiset perinteiset okinawalaiset talot on rakennettu niin, että niistä saa suurimman osan seiniä kokonaan auki, ja näillä keleillä ne tosiaankin on kaikki auki. Jollain kuistilla joku soittaa sanshinia; toiselta kuuluu mojova kuorsaus. Semi-sirkat melkein peittää alleen meren bassokohinan.

Kiipesin mystisten voimaviivojen yhtymäkohtaan, siihen missä on sellainen voimavorteksi shamaanipojan mukaan - tämän saarenosan korkein kohta. Vortexin lisäksi paikalla on lasten leikkialue ja näköalankatselualusta. Tuulee sen verran että itikatkin pysyy poissa, voi rauhassa istua ja jumittaa niskansa katsomalla taivaalle.

Olenhan noita tähdenlentoja ennenkin nähnyt, mutta enpä koskaan vielä tällaista showta mitä Perseidien meteoripilvi loi. Oikeasti näkyi pitkät savuvanat niiden perässä! Niskajumitus paheni kun yritin samalla (onnistumatta) ottaa kuvia yötaivaasta. Luovutin ja kävin nurmikolle makuulleni. Maa oli lämmin ja kuiva, naapurinsedän kuorsauskaan ei häirinnyt ja mietin että jospa vaan jäisin tähän yöksi.

Sitten nousi kuu ja kirkkaudellaan esti meteorien ihailun. Läpsyttelin takaisin kotiin ja blogasin.

–
Liian kauan japanissa, osa n+7: Tapasin tytön, jonka nimi on Kai. Enkä edes olisi huomannut että siinä on jotain hassua.
Osa n+8: kun istutaan naapurintädin äidin 80-v syntymäpäiviä juhlistamassa sanshinien, vastapyydystetyn kalan ja Orion-oluen kera, ja väki alkaa juopumaan, ja laulamaan, ja tanssimaan, toivon hiljaa että jotkut edes kohteliaisuuttaan muistaisivat kielitaidottomuuteni ja puhuisivat mulle japania - uchinaa-guchin sijaan.

–

Toisen naapurintädin luona istuttiin, soitettiin sanshinia ja juotiin Orion-olutta (see a pattern here?); setä laittoi televiision päälle kun oli uutisia tulossa. Porukasta kellään ei ole kotonaan telkkaria, joten kaikki katsoimme kauhistuneina katastrofikuvia manner-Japanin puolelta; sortuneita siltoja ja mudan täyttämiä virastohuoneita. Kysyin paikallisilta, onko Okinawallakin yhtä pahoja taifuuneita; sanoivat, että ei, tai no ehkä on mutta kun Okinawa on kapea saari ne menee nopeasti ja tuhoa aiheuttamatta yli, ja vaikka muuten tuliskin tuhoa niin talot ja ihmiset on täällä rakennettu taifuuninkestäviksi.

Vaikka kurjaa on että pojat lähti - talo on nyt niin hiljainen ja tyhjä - on sentään hyvä että paluulento manner-japaniin oli jo tiistaina. Morakot-taifuuni (nr. piiskaa rantoja nyt siihen malliin että olis voinut jäädä lento väliin.

Odottelen mielenkiinnolla, suljetaanko saarelleni vievä silta. Illalla kannoin selkä vääränä läheiseltä romukasalta betoniharkkoja puutarhaani banaanintaimen suojaksi; vaikka taifuuni on vasta tuloillaan, aamulla porkkananversot oli jo aika kärsineen näköisiä, voi olla että jää siihen niiden kasvu

Kaiken kansan huvitukseksi tähän tällainen taifuuni-widgetti (klikkaamalla pikkukuvaa saa hienon visuaalisen raportin!)

Pahoittelen taas kun tämä yoen viihdekanava on ollut hiljaisella - mutta on ollut niin paljon kaikkea viihdykettä ja häppöningiä ettei oikeasti ole ehtinyt istumaan koneen ääressä. Töissäkin on - sen vähän ajan mitä on ehtinyt olemaan - yrittänyt ihan tehdä töitäkin, ja sen lisäksi pitäis säätää labran veppisivui ja varailla hotelleja syksyn konferenssiin ja kaikkee.

Tiivistelmää: yhtenä iltana kotiini tupsahti paikallinen shamaanipoika, kertoi että sattumalta asun paikassa jonka vieressä konfergoituu suuri määrä jotain voimalinjoja ja läheisellä kukkulalla on energiavortexi, ja että hänen työnään on tutkia vanhoja kirjoituksia ja ottaa selvää muinaisista Miyagi-saaren jumaltenpalvontarituaaleista. Edit: shamaanin nimi oli “Tora” (”tiikeri”), ja se toi mukanaan kassillisen okinawalaista Orion-kaljaa. Orion on saanut nimensä Orionin tähtikuviosta, erityisesti niistä kolmesta tähdestä siinä vyöllä; ja kuulemma Henza-Miyagi-Ikei -saarijono, jolla asun, vastaa niitä kolmea tähteä. Aikoinaan nämä olivat tosi voimakkaan spiritualistia paikkoja, mutta Henza ja Ikei on nyt ihmisen toimesta myllätty pilalla - mutta onneksi Miyagi-saareni on kokonaan unohdettu. Metsissä ja vuorilla asuu kuulemma tosi paljon Kijimunaa-henkiolentoja. Kijimunaa:lla on punainen tukka, se tykkää kalansilmistä ja inhoaa piereskeleviä ihmisiä. Tora sanoi että jos tapaan Kijimunaan niin on parasta ystävystyä sen kanssa. Ei mitenkään hämmästyttävästi olen kuullut paikallisten ihmisten käyttävän ko. sanaa mua ihmetellessään…

Toisena päivänä oli trancebileet kotibiitsillä ja seuraavana aamunakin samalla kun aurinko pimeni.

Jonain muuna iltana kun soittelin kuistillani sanshinia portista kompuroi sisään ukko joka kuulemma oli rakentanut taloni kuistin, ja ylipäätään taloni on hänen mummonsa talo.

Vielä kolmantena iltana ananaskojun masa esitteli huiman auringonlaskubiitsin jonne päästäksemme jouduimme kahlaamaan vyötäisiin asti olevassa kristallinkirkkaassa vedessä kameroita ja tripodeja pään yläpuolella kannatellen, välillä kiivettiin kivikossakin mutta kyllä siellä vedessä sitten kelpasi kelluskella.

Kolme kivaa miestäkin on ollut elämääni piristyttämässä, vaikka piti vähän uusia lakanoita ostaa ja toisinaan porukan liikuttelun suhteen syntyi logistisia ongelmia, erityisesti kun pikkumaasturini vaihdelaatikon öljysysteemi alkoi vuotaa ja se piti viedä huoltoon. Harmistusta hiukan vähensi se, että korjaajasetä voivotteli kovasti ja antoi mitään kyselemättä toisen auton avaimet käteen, “koita pärjää tolla sen aikaa”.

Sty sai sen verran aikaansaannosta potkittua allekirjoittaneeseen että takapihan viidakolta raivattuun tilaan on kuokittu pari sievää kasvispenkkiä, ja rakennettu porkkanoiden suojaksi aivan sairaan hieno bambu/ruokokatos. Porkkanoiden, retiisien ja kukkakaalien idut näkyvät jo… woot!

On surffattu, snorklattu, kärvennetty rannoilla ja ammuttu ilotulitteita satamassa. Huomenna kuitenkin vasta alkaa varsinainen kesäloma kun ohjelmassa on matka Zamamille sukeltamaan.

Miyagi harbor bay

Kysyn naapurintytöltä että sopisko jos autan kun hän alkaa touhuta illallispuuhissa.

“Voi kiitos! Voisitko huolehtia liedestä?” Aya vastaa hymyillen niinkuin aina. Saato kantaa viereeni sylillisen sytykkeitä ja pari puuklapia. Ja bambuisen puhallusputken, jolla lieden kuumuutta voi säädellä. Kiitän onneani, että vuosisataisesta kaupunkilaistaustastani huolimatta olen joskus tullut opetelleeksi tulenteon jalon taidon, vaikka lieden tulipesä onkin erimallinen kuin mihin olen kiukaissa tottunut. Syttyyhän se, ja pian Aya pääsee paistamaan itsekeräämästään merilevästä, oman puutarhan sipuleista ja vehnäjauhoista sotkettua okonomiyakia.

Ruoan kypsymiseen menee pitkä aika, joka kuitenkin hujahtaa kuin siivillä. Loikoilen itserakennetulla puulattialla, vahtien toisella silmällä tulta ja toisella kissaa, joka tekee omia kissajuttujansa. Toiseen pataan menee genmai-riisiä, papuja, siitake-sieniä; kolmanteen porkkkanoita, gooyaa, ja tällaisen erikoisvieraan kunniaksi muutama siivu pekonia.

Illan pimettyä pöydänvirkaa suorittavalle pölkylle kannetaan kolme suurta banaaninlehteä, jotka ajavat puolestaan lautasten virkaa. Saato oli käynyt välissä auttamassa paikallisrouvaa jonkin ison asian siirtämisessä, palkaksi oli saatu tuhat jeniä, vesimeloninlohkare ja pari kylmää olutta. Maistuu. Soitetaan sanshinia, tinapilliä ja digeridoota.

Joskus tuntuu että sanat ei riitä asioiden kuvailuun.

Iltapäivällä Saato ja Aya lähtivät näyttämään mulle paikkoja. Kiivettiin metsäistä vuoristopolkua, kerättiin matkan varrelta löytyneet kookospähkinät mukaan, viilennyttiin vuoripurossa. Ryömittiin “KEEP OUT”-kyltein koristellun portin alta ja uhmattiin tuhansien semien parvia metsästä päätähuimaavalle näköalapaikalle, josta voi näppärästi tarkistaa surffiaaltojen tilan monellakin biitsillä saarellamme. Tänä iltapäivänä aallot olivat minunkaltaiselleni aloittelijalle liian hankalat, joten surffaamaan ei menty; sen sijaan köröteltiin biitsille lekottelemaan ja snorklaamaan.

Saato ja Aya ovat eläneet kolme vuotta lähes hiilijalanjäljetöntä elämää. Perinnetaloon tulee jonkinlainen sähkölanka, jota käytetään yhden hehkulampun ja jääkaapin käyttöön; vettä tulee letkusta. Kaikki ruoka valmistetaan tulisijalla; talvisin ja sadekauden aikaan käytössä on kamiina, myöhemmin kesällä avotulipesä jonka ylle padat ripustetaan. Puutarhassa kasvaa tomaatteja, gooyaa, erilaisia hedelmiä ja aloe veraa, jota käytetään kosmeettisena tuotteena ilmeisesti ihan mihin vaan. Ei puhelinta tai rahaa, ulkohuussi ja nurmikenttä jolla aamujoogataan. (Saato sanoo että kun syö itsekasvatettua ruokaa ja joogaa aamuisin niin ei tule koskaan kipeäksi.) Aikaa loputtomasti ja kissa huolehtii hiiristä.

Pariskunnan primus motor ei kuitenkaan ole ekohippeys - sanovat he, että vaan kyllästyivät käymään töissä. Nyt elämä koostuu paratiisisaaren rannalla loikoilusta, surffaamisesta, kasvimaan hoitamisesta ja hanttihommista, joilla saa pikkurahaa bensaan ja riisiin. Asumiskulut ovat kuukausittain noin 5000 yen (35 eur).  Mitään ei tuhlata; Saato rakentaa itse minkä pystyy ja loput saadaan vaihdossa muilta saarelaisilta. Kaikenkaikkiaan heidän elämänsä on yhtä kaukana omastani paratiisimaisuudessan, kuin nykyinen elämäni on helsinkiläiselämästäni.

Köröttelen huippu-modernilla autollani parisataa metriä kotiini tähtien alla; aamulla pitää kuitenkin herätä töihin vaikka edessä olisikin jälleen uusi aurikoinen päivä paratiisissa. Hämmästyksekseni huomaan, että oikeastaan menen töihin ihan mielelläni ja elän tässä absoluuttisen paratiisin ja nirvanan laidalla. Että en käy töissä vain siksi, että saisin vuokrani maksettua ja sähkölaskun ja kaasun - vaikka voisin asua ilmaiseksi kuten Saato ja Aya, haluaisin silti käydä töissä. Mikä tietysti estäisi mainitunlaisen elämän, johon kuuluu päivittäinen useiden tuntien työskentely kasvimaalla ja merilevän ja kookospähkinöiden keräily.

Toisaalta - tulee katsottua omaa kämppäänsä aika uudenlaisella kritiikillä. Miksi ihmeessä mulla on näin paljon TAVARAA? Miten voi olla, että omistan varmaan toistakymmentä paria pitkiä housuja? Sty nauraa partaansa kun kirjoitan tämän, mutta löytyisikö ottajaa joillekin lukuisista kengistäni? (Vibram FiveFingereistä ja crocs-sandaaleistani en luovu. Ja ehkä sitä on hyvä omistaa jotkut yhdet enemmän kenkiä muistuttavat laitokset.) Hyttyssavuja pidän metallisissa, ostetuissa telineissä - vaikka aidan takana on kasapäin ihan hyviä tiilinpaloja joilla niitä voisi poltella?

Ja toisaalta - hyvä tietää, että JOS joskus tuntuu siltä että ihan oikeasti ei halua eikä jaksa enää käydä töissä, sen voi vaan lopettaa.

Eilen illalla kohtasin ensi kertaa kasvokkain arkki-nemesikseni. Kaikista täällä liikkuvista elukoista inhoan eniten semi-sirkkaa, laulukaskas se ehkä on suomeksi, “laulu” maiäss. Lapsen nyrkin tai pienen linnun kokoinen elukka, huutaa ihmisen äänellä, tuijottaa mulkosilmillä, ja johonkin asetuttuaan alkaa “laulamaan” elli päästämään tauotonta, sirkkelisahaa muistuttavaa ääntä. Ei pure eikä ole myrkyllinen, thank god.

Eräs semi sitten oli päättänyt illalla että kuistini on hyvä areena metelöinnille. Huomasin sen ensin kun se räpisteli linnun lailla ikkunassa, ja istui sitten riippumatolleni. Yrittäessäni hätistää sitä se röyhkeästi lentää päin, rääkyy, tarttuu hiuksiin. Rauhanomaisen hätistelyyrityksen jälkeen yoe oli kuistin nurkassa kyyryssä hokemassa “mene pois, mene pois” ja semi nauraa kuistinlapunvarjosteimella. Ei ihme että täällä uskotaan että metsässä on demoneita.

Metakka oikeasti oli sellainen että laulajasta piti päästä eroon. Hain uskollisen “tappaa nekin elukat joiden nimeä et tiedä”-hyönteismyrkkysuihkeen, hiivin lähelle ja sumutin päin kasvoja. Ei efektiä, paitsi se kun Semi raivoissaan taas hyökkää päin. Onnistun karistamaan semin ja suihkin lisää. Ei näkyvää efektiä, Menen sisälle siinä toivossa että semi päättäisi muuttaa vaikkapa metsään.

Vähän ajan kuluttua sirkkeli lähtee käyntiin, aivan oven suussa. Suljettujen ovien läpikin tekee mieli pidellä korviaan.Varustaudun liekinheitintä muistuttavalla grillisytyttimellä ja superkirkkaalla LED-valolla ja löytän semin sirkkelöimästä pihakivetykseltä (jota P hellyyttävästi kutsui hautausmaaksi, kivetys kun koostuu korallinpaloista, sumpukankuorista ja muista luista). Ilmeisesti myrkytys on jonkin verran tehonnut sittenkin, semin liikkeet ovat hitaampia mutta uhmakkaasti se kääntyy minua päin.

Nostan puutarhasta ison ja painavan kiven ja tiputan sen semin päälle. Laulu katkeaa, mutta jatkuu kun nostan kiveä. Joudun lyömään eläinparkaa järkäleellä parikin kertaa ennenkuin se hiljenee lopullisesti.

Morkkis jatkuu aamuun asti, kunnes herään siihen kun uusi semi mekastaa hyttysverkossa.

Perkule, torakat sentään osaa olla hiljaa!

Tässä tulee tällainen minimipäivitys, tiedonanto että kaikki on kunnossa.

Pahoittelen blogaamisen vähyyttä, mutta oikeasti vähän tuntuu siltä että jos ei ole mitään valitettavaa niin ei jaksa kirjoittaa. Koska nolottaa ihan koko aika tilittää siitä miten on siistiä. Honjitsu mo hare, ijou ga nashi - tänäänkin aurinkoista, ei tavallisuudesta poikkeavaa.

No, P.  kävi viihdyttämässä muutaman päivän ajan ja olemaan seurana paikallisilla love&peace-rokkifestareilla (paikan lähes-ainoana länsimaalaisnaisena oli tavallaan ihan hyvä olla miesseurassa, kun festarialueella oli kuitenkin lukuisia siilitukkaisia Vapaudenpuolustajia). Huomasin että tossa kotimatkan varrella on useampikin kohta josta sopii pulahtaa lähes suoraan autosta kuutamouinnille. Naapuruston väen kanssa on useampikin ilta istuttu, soitettu, laulettu ja juotu. P.  löysi kamerani auton penkin alta, mutta en jaksanut ottaa sitä mukaan tänpäiväisille sukelluksille edes, vaikka tiesin että kohteessa on mahtavat barrakudaparvet.

Tilasin nettikaupasta hyttysverkollisen riippumaton (Hennessy asym hammock) tietämättä, että kyseinen malli on ilmeisesti nyt yhtä trendikäs kuin Vibram fivefingersit (jotka toimii mainiosti räpylätossuina; tilasin uudet, mallia KSO, ja ne on VIELÄ paremmat kuin ne aikaisemmat. Opiskelin riippumattosolmut ja olen nyt nukkunut kuistilla kuunnellen meren pauhua ja itikoiden ininää.

Tienposken bambumaja-kahvilan rakentanut Masa herää aamusin kuudelta ja metsästää puista taistelukuoriaisia, niitä sellaisia mitä japanilaislapset rakastaa. Näin on kohta uusi myyntiartikkeli niiden papan pellon papaijoiden ja jääkahvin ja autonkorjaamisen lisäksi. Saato ja Aya - surffaripariskunta joka asuu perinteiseen okinawalaiseen tyyliin ilman sähköä - piipahtaa välillä ilta-aikaan. Soitellaan sanshinia. Kylän varhaisteinipojat Shintaro ja sen kaverit ammuskelee ilotulitteita ja pyytää mua seuraksi, lupaavat opettaa japania samalla.

Tavallaan negatiivinen on se jutska, että kuumuudesta tai muusta johtuen olen täysin menettänyt normaalin ruokahalun. Aamiaista ei tee mieli, jääkahvilla mennään pitkälle iltapäivään, jolloin nielen järjen ääntä kuunnellen jotain hedelmiä tai mitälie kaloreita eteen sattuu. Eräälläkin kauppareissulla ainoa mikä koriin pääsi oli pieni pussillinen perunoita - siinä toivossa, että jos ne maahan laitan niin ehkä niistä kasvaa perunoita. Tänään sain sentään ostettua banaanin ja muutaman kaljan. Terveellinen ruokavalio, sano. (Kenenkään ei ole syytä huolestua, kyllä mä nälän saapuessa huolehdin siitä että kaloreita nautitaan,)

–

Tullut jotain opittuakin. Usein kun menen juoksemaan ja jätän auton niin julkiselle parkkipaikalle ettei sitä ilkiä auki jättää, laitan autonavaimen takarenkaan alle jemmaan. Viimeksi lenkiltä palatessani oli hiukan hölmömpi tilanne edessä, kun auto oli jotenkin kai nytkähtänyt tai olin laittanut avaimen liian syvälle, kun ei se sieltä millään lähtenyt irti. Onneksi auto on niin pieni ja kevyt että sain työnnettyä sen verran että avaimeen pääsi käsiksi.

Päiväkahviseuratta furuzamamilla

Oikeastihan arki täällä on ihan sitä samaa kuin kaikkialla muuallakin: aamuisin pitää mennä töihin, laskut pitää maksaa, roskat pitää viedä ulos. Niin että ei tarvitse itkeä siitä. (Tiettyä eksotiikkaa siitä tietysty voi saada, että siinä missä hesassa voi nähdä naapurinsa pesevän autoa, minä näin ukon kylvettämässä taistelusonniaan meressä.)

Mutta juhlapäivä voi olla silti aika erijees: allekirjoittaneelle kun tuli 35 lasiin, matkustin laivalla Zamami-saarelle (ei sitä voi juhlapäivänä olla sillä samalla paratiisisaarella jolla huolehtii roskienvientipäivistä), snorklasin puoli päivää ja astelin illalliselle tuttavaperheen luo. Olivat sitten laittaneet pöydän koreaksi: grillistä kannettiin aivan törkeän hyvin paistettuja aguu-porsas-shisho -kääryleitä, sipuliyakitoreja, naudanfilettä ja HANHENMAKSAA (Bosu, paikan pomo, oli jostain saanut sitä jonkun kilon). Särpimenä ranskalaista shampanjaa ja hyviä viinejä, puhumattakaan paremmista awamoreista, ja kaiken kruunasi 11-vuotiaan Ryotan itsetekemä synttärikakku. Tanssittiin hulaa ja laulettiin, jopa Jeeves rentoutui sen verran että suorastaan äityi vitsailemaan oman asemansa kustannuksella, ja isäntäkin juopui tuomastani puolalaisesta vodkasta niin että lupasi seuraavaksi päiväksi spesiaalisukellusreissun kohteeseen jonne juuri koskaan kukaan ei pääse.

Se on hyvä, että sukelluskamerani on jossain kadoksissa, muuten pitäisi tähän taas kaikenlaisia todisteita laitella, nyt riittää kun kerron että oli ainaki NÄÄI iso hai ja paljon tonnikalaa ja rauskua ja kilpikonnaa ja joku lentokoneenpala ja maailman täydellisin virtapätkä jossa koko porukka kellui ympärisinisessä puolivedessä päät alaspäin satoja metrejä.

–

Kirjoitin tähän aika paljon lisää kaikenlaista, mutta bugi tuli ja söi sen. Olkoon, meni taas nimittäin aivan turhaksi omaan napaan tuijotteluksi.

–

Michael Jackson on kuollut. En nähnyt koskaan livenä. Tuli paha mieli kun töissä tyypit vaan röhötti että good riddance sellaisesta pervosta. YouTube on pyörittänyt tässä nyt jonkin aikaa vanhoja live-esiintymisvideoita, eikä voi muuta kuin ihailla. Jacksonin BAD-levyn kappaleet tulee ikuisesti assosioitumaan pimeisiin myöhäissyksyn iltoihin kotitalon edessä olevalla nurmikolla, jossa pihan jengiläisten kanssa kuunneltiin mun maailman hienoimmalla keltaisella kasettimankallani niitä, pelattiin fudista, leikittiin sirkusta ja … kröhöm … häkkikellarikuuruhippaa.

Kummallisin ajatus joka aiheesta päähän putkahti illan juoksulenkillä: onkohan mitään toivoa, että joku jossain tulisi ajatelleeksi musiikillisesti ja motorisesti noin nerokkaan henkilön pikkuaivojen säilömistä meidän pikkuaivotutkijoiden iloksi?