Korallisaarella tuulee

Pitkästä aikaa tuli piipahdettua sillä paratiisimmalla saarella, Zamamilla. Sää oli täydellinen, hulaa tanssittiin pikkutunneille ja aamulla akvaariokirkkaassa vedessä makoilemaan jättikilpikonnan kylkeen merenpohjaan.

Maanantaina innostuin juoksemaan vähän pidemmän lenkin, 12.5km, ja sen jälkeen jalat oli aika kuumat. Istuin rannan kivelle ja liotin jalkoja tyynessä meressä - niin tyynessä, että pimeässä näytti lähes siltä kuin se olisi jäätynyt. Kuuntelin aikani aaltoja ja katselin tähtiä, join greippimehua, ja ajoin kotiin missä odotti äidin valmistama illallinen.

Pimeällä ajan töistä kotiin laina-autolla, ilman musiikkia, ajatukset töissä. Pysäköin taloni pihaan, ajatukset muualla nousen autosta ja vähän säpsähdän kun edessäni seisoo tumma hahmo. Haruka, kylän tyttöjä.

“Hei Yoe. Voinko tulla sisään?”

Ensin olen vähän vaikeana, miten nyt, vanhemmatkin ovat kotona, iskällä on varmaan nälkä ja en tiedä jos äiti nukkuu, mutta Haruka lupaa puhua hiljaa, jos vähäksi aikaa voisi tulla katsomaan miltä sisällä näyttää.

Olkoon. Esittelen Harukan vanhemmilleni, muutama sana vaihdetaan englanniksi, sitten Haruka alkaa puhua japania, tummimmalla okinawalaisaksentillaan. Kertoo että jätti koulut kesken, tekee töitä isoäidilleen, toivoo saavansa ajokortin joskus jotta voisi viedä pikkuveljiä kouluun. Iskä antaa Harukalle suomituliaisena heijastimen, selitämme että sen kanssa on turvallisempaa kulkea pimeällä. Haruka on vaikuttunut, ja kyselee töistäni. Montako vuotta kävin koulussa? Eikö ollut kamalaa kun piti pitää koulupukua? Pitääkö tutkijalla olla univormu?

Selitän että kävin koulua tosi pitkään, ja oli se vähän rankkaa vaikkei pitänytkään pitää suomessa mitään koulupukua, mutta nyt saan tehdä tosi mielenkiintoisia töitä ja mennä töihin siihen aikaan kun huvittaa. Harukan mummo kuulemma potkii tytön hereille aamukuudelta hommiin, ja se on ikävää kun talvisin on vessassakin kylmä eikä huvittaisi nousta. Tunnen että nyt ei kannata nostattaa kapinamielialaa ja kerron että ihmiselle on hyväksi ja luonnollista nousta aikaisin ja mennä aikaisin nukkumaan, maalla on hyvä nukkua kun on pimeää ja tehdä hommia kun on valoisaa.

Kysyn, kuinka vanha Harukan mummo on. “Tiikeri”, hän vastaa. Toistan kysymyksen, saan saman vastauksen, ja Haruka itse on iältään “käärme”. Kun vähän puristaa, saa tiedon että Harukan äiti on syntynyt joskus Showa-kaudella, Haruka on syntynyt Heisei-kaudella, ja mummo on ehkä 80 mutta ei ole varma asiasta. Kerron olevani myös tiikeri, se on Harukasta hauskaa - tyttö sanoo että nuo vuosiluvut ovat hankalia. Koulunkäynti on myös hankalaa, mutta silti toivoo joskus pääsevänsä johonkin ammattikouluun jotta saisi jotain oikeita töitä.

Haruka on kerran käynyt Okinawan ulkopuolella, Kyushulla. Oliko kivaa? Jännää. Siellä oli junia. Luokkaretkellä asuttiin perheen luona, perheen lapset menivät kouluun junalla. Kaikki puhuivat tosi hankalaa japania, oli vaikeaa ymmärtää, ja sitäpaitsi, tuntemattomien ihmisten kanssa ei sopinut puhua. Oli outoa. Kaikki ovat yksittäisiä ihmisiä, joiden asioihin ei sovi puuttua. Junassa ja bussissa ei puhuta. Kaikilla kiire ja oudon suorat hiukset. Pelotti. Ilman karttaa ei voinut mennä minnekään ja kartassa oli paljon suoria viivoja. Koululaiset olivat olevinaan ystävällisiä, mutta sitten oikeasti katsoivatkin vinosti maaltatulleita.

Tyttö istuu keinonahkasohvallani tuhruiset jalat ristissä, nilkoissa on värillisistä langoista punottuja remmejä. Viimeisetkin yritykset noudattaa yleisjapania puheessa katoavat, kun Haruka alkaa kertoa isovanhempiensa koitoksista sodan aikana ja sen jälkeen. Ruokaa ei ollut, keräsivät saarelta mitä saivat. Jollakulla oli joskus leipää, ovelle koputettiin ja leipä vietiin. Oli pakko opiskella japaninkieltä, ja lapsille neuvottiin miten tervehditään kauniisti japaniksi kaikkia vastaantulijoita eikä okinawan kielellä. Myöhemmin oli hyvä osata englantia, tai vaikka espanjaa. Helppoa ei siltikään ollut, mies meni töihin manner-Japaniin, äiti jäi yksin lasten kanssa. “Koskaan eivät eronneet”, vaikka taisi olla niin että isoisä ei oikeastaan koskaan myöskään tullut takaisin. Haruka raapii sääriään, iho on rikki.

Haruka ei ehkä täysin ymmärrä, että vanhempani eivät ymmärrä, eikä anna taukoa jotta voisin tulkata. Ei sinänsä, paksu okinawalaisaksentti piiskaa kielenymmärryspiirini äärimmilleen. En ole ihan varma puhuuko tyttö omasta perheestään, kun kertoo että kaksi perheen poikaa käyvät koulua mutta tytöt tekevät töitä jotta rahaa riittäisi, ja isosisko laittoi lyhyen mekon ja paljon meikkiä naamaan ja meni kaupunkiin töihin. Juttua riittää, välillä kerrotaan sodan ajasta, välillä nykypäivästä ja siitä kuinka ainoa työ johon kelpaa on laittaa ruokaa koulussa - Haruka on lyhyt ja rakenteeltaan tyynenmerentanakka, ei siis sopiva seudun kuumimmalle business-alueelle Gate Streetille jota partioivat lyhyttukkaiset koulujakäymättömät maalaispojat planeetan toiselta puolelta. Niin ja Haruka asuu mummon luona kai siksi että omien vanhempien luona on liian kamalaa.

Aikaa kuluu, ja vaikka kuinka yritän, aivoni väsyy. En pysy mukana vaikka viittomiakin käytetään. Lopulta teen pelkurimaisen pakoliikkeen ja pyydän iskää esittämään paikan isäntää ja komentamaan mut laittamaan ruokaa, joten voin pahoitellen sanoa Harukalle että jatketaan toisella kertaa.

“Saanhan tulla uudestaan? Ja pyydän, älä kerro mitään mummolle että olen ollut täällä puhumassa, suuttuu pahasti jos luulee että valitan.” Lupaan olla hiljaa, ja että saa tulla toki toistekin. Lattialla lojuva ruokakassi (kinkkua, makkaroita, tuoretta leipää, raejuustoa, olutta…) polttelee huonoa omatuntoa selkääni.

Ei kuvaa entryn alkuun kun joku systeemi ei nyt toimi.

–

Seuraava viikko chicagossa. Päätin sittenkin ottaa vaellsussaappaat rantaläpsyjen sijaan. Lähetän vaivihkaisia toiveita sähköfysiologian jumalattaren suuntaan että suojelisi com-porttejani kärventymiseltä.

–

Vakavaa nörttiytymistä havaittavissa. Heräsin tänään kaksi tuntia ennen herätyskelloa ehtiäkseni leikkimään Google Wavella - ja samaan aikaan harmittelin kun ei keskittymiskyky riitä samanaikaiseen ML-koodaamiseen.

Wave on siisti! Sinne voi kirjottaa LaTeXia! (vaikka se onkin buginen kuin petolinnin perä, ja käli voittaa palkintoja sekavuuden MM-kisoissa… mutta saattaa olla että sitä tullaan tässä ihan lähipäivinä käyttämään ihan oikeaan kollaboraatiotyöskentelyyn duuniporukan kanssa

–

Autonkuljettajani odottaa pihalla. Mentävä on.

my space

Jos ei nyt mitään muuta pakottavaa tarvetta enää löydykään blogaamiselle - otetaan nyt sitten se, että pitää näitä kirjoittaa muistiin ihan itseäkin varten.

Havahdun koodauspäiväunelmistani sohvalla kun ohiajavan lava-auton lavalta kuuluu reipas “yoe!” huikkaus. Kuistilta näen kuinka lavalla seisova naapurinkundi vilkuttaa ja viittoo kansainvälisellä elekielellä että puhelu pitäis tehdä.

Hetken aikaa olen ymmälläni - ko. naapurilla ei ole edes radiota, puhelimesta puhumattakaan. Mihin pitäisi soittaa? Lopulta soitan sille ainoalle naapurille jonka puhelinnumeron tiedän, ja saan kuulla, että minun odotetaan ilmaaantuvan kyläkaupalle iltaseitselmältä, kaikki on menossa biitsibileisiin ja haluavat mut mukaan.

Kaupantäti pakkaa minut autoonsa ja körötellään vielä toiselle talolle, poimitaan kylän johtajanaisen nuorempi sisar (85v) kyytiin. Mummo kiipeää viereeni takapenkille, tönäisee olkapäähän ja kysyy: “sisko, juotkos sinä alkoholia”? vastaan myöntävästi, mummo läppäisee vielä reippaammin hartioitani: “niin sitä pitää!” (*jou-tou*, on muuten aivan mainio sanonta, sen voi myös kääntää “asiaa”!)

(Tykkään aivan valtavasti siitä kun kaikki kutsuu mua siskoksi (neesan, yoe-neesan.)

Biitsibileissä piru pääsee irti kun mummo ja toinen mummo ja kaikki viiskymppiset naiset ja muutkin päääsee awamorin, orion-oluen ja käärmeliköörin makuun. Siveydentuntoni estää minua julkaisemasta youtubessa kuvaamiani videoita.

–

Naapurinkundi snägärillä

Toinen päivä, toinen viikonloppu. Saaren parantajanaisena tunnettu Kammi oli ilmoitellut mulle jo viikolla että lauantaina haluaisi tehdä kanssani jotain; toiminnan luonne jäi monelta osaa hämäräksi, erityisesti mitä tarkoitti “washing corals” . Varuilta otin kuitenkin snorklausvälineet mukaan kun kiipesin Kammin lava-auton koppiin - mikä osoittautui varsin hyväksi ideaksi, kun ensin ajettiin kiemuraista vuoritietä saaren toiselle, hankalammin saavutettavalle puolelle ja sitten seikkailtiin itsemme viidakon läpi pienelle valkohiekkaiselle rannalle.

Rannan läheisyydessä, banaanipuiden katveeseen kyhätyssä pressuteltassa asuu (minulle) uusi tuttavuus, ehkä noin 150-vuotias mies jota kutsutaan American George:ksi vaikkei hän ole amerikkalainen eikä nimeltään George. George kantaa hiekalle kontillisen snorklausvälineitä, kietoo vyölleni lyijyketjun ja antaa joukon muille jäsenille perässävedettäväksi styroksilaatikoita ennenkuin komentaa koko konkkaronkan mereen.

Tehtävä on yksinkertainen: snorklataan yksittäisten pienten korallintaimien luokse, ja sukelletaan niiden viereen ja varo-varo-varovasti puhdistetaan niitä merilevästä, lietteestä ja roskasta. Lopuksi löyhytellään raikasta merivettä korallisormien väliin. George on nimittäin korallitarhuri - hän kutsuu merta äidikseen ja merenpohjaa puutarhakseen, istuttaa koralleja ja huolehtii niistä - kymmeniä vuosia. Talk about long-term planning.

–

Saato ja minulle uusi tuttavuus, Saari, sukeltavat päivällisantimia puukon ja harppuunan avulla. Saari on virallisesti nyt maailman kaunein, seksikkäin ja upein olento : kaunis, nuori okinawalainen nainen, joka sukeltaa kuin delfiini harppuunan kanssa ilman räpylöitä tai muita apuvälineitä - ollessaan 6+:lla raskauskuukaudella. Ohh.

–

Kuuluisuus.

Eräissä rantajuhlissa paikalla on mulle ennestään tuntematon pariskunta, joka ei edes asu lähisaaristossa vaan Okinawan pääsaarella. Menen esittäytymään, ja taas saan kuulla että “joo kyllä me tiedetään kuka sä oot - me puhuttiin susta kun sun taloa vasta kunnostettiin. Raksamiehet kertoi kaikille että siihen muuttaa joku suomalainen.”

Chicagon konferenssimatkan lähetessä piti järjestää itselleen kuljetus Nahan lentokentälle. Sihteeri jutteli labramme vakiotaksisuharin kanssa, että miten mun talon löytää - autokuski rauhoittelee että ei hätää, hän on käynyt saarellani ja KAIKKI tietävät missä asun.

–

Yhteisö.

Naapurinväki on käynyt pyytämättä “kitkemässä puutarhastani” rikkaruohot - toimenpide, joka ei suomeksi ilmaistuna anna oikeaa kuvaa siitä teollisuustason deforestaatiosta, joka tarvittiin viidakon puskemiseksi takaisin aidan taakse.

Saarelaisilla on käytössään jokin omituinen virtuaalinen facebook - kaikki tietää kaiken kaikesta jotenkin automaattisesti. Työkaverini väittää et ne saattaa - *gasp* - itse asiassa puhua keskenään, elikkä siis juoruta kylänraitilla. Mielenkiintoista, mielenkiintoista, mutta vaikka mulla on montakin inviteä tähän systeemiin, ei prosessoriteho meinaa millään riittää!

–

Naapurinsetä kommentoi joissain illanistujaisissa että Yoe, kyl mä tiedän sen, se lähtee tosi myöhään aina aamulla töihin, joskus jopa vasta yhdeksän jälkeen!

–

Puhelin soi iltahämärissä. Yuuko on hengästynyt - “Yoe, Yoe, tule äkkiä tänne, mummot tanssii täysikuun alla!”

–

Alkaa talvi lähestyä.

Viikonloppuna leireiltäessä duuniporukan kanssa eräällä lähisaarista tuli havaittua, että yöllä rantahiekka menee niin pirun kylmäksi ettei siinä vaan tarkene nukkua paljaaltaan, on oltava makuualusta.

–

Eräänä aurinkoisena aamuna (sidenote: lisätään listaan “mieltä ilahduttavia näkyjä” - aurinko kimmeltää taifuunin jälkeisellä merellä, aallot lyövät vielä riuttaan korkeana ja kiidättää surffareita, joiden tiedän olevan naapureitani) ajelen töihin, siinä kahdeksan maissa, kun huomaan takanani poliisiauton vilkut päällä ja joo-o, näyttää se reippaasti mulle punaista pysähdysvaloa. Nielaus. Mitähän olen tehnyt pieleen - onko takaluukku auki - tiedän etten ole ajanut ylinopeutta sillä vaihdevaivainen Mitsu ei kyllä näissä ylämäissä pääse edes neljääkymppiä. Pysähdyn, sammutan hevimusiikin stereoista, otan aurinkolasit pois päästä ja nousen ulos autosta kohtaamaan kaksi tuiman näköistä koppalakkista konstaapelia. Pokkaavat. Huomenta kohteliaasti, sanon minä ja niiaan vähän.

“Tilanne on se, että tähän aikaan esiintyy paljon rattijuopumusta”, sanoo toinen.

“Tämä on nyt siis rattijuopporatsia”, paukauttaa toinen.

Huokaan hiljaa helpotuksesta, puhallustesti. Tuleepahan jotain blogattavaa (ihanniiku sitä ei muutenki ois) - “pääsinpä testaamaan japanilaista puhallustestiä!”

Indeed.

“Niin”, jatkaa tukevampi poliiseista. “Oletteko te humalassa?”

“En”, vastaan.

“Hyvä, niin sitä pitää. Turvallista matkaa!” Molemmat poliisit pokkaavat särmästi, marssivat pikkuiseen poliisiautoonsa ja kaahaavat nopeusrajoitusten mukaisesti tiehensä.

Jonkin kerran olen tainnut mainita siitä, kuinka sukuni on vaeltajakansaa - monta sukupolvea taaksepäin on vaihdettu maata aina silloin tällöin.

Tämän keskustelun minulle välitti äitini, ollessaan vierailulla siskoni luona Varsovassa.

Siskonpoika: mummi, miksi sinulla on kaksi kotia, Varsovassa ja Helsingissä?

Äiti: Koska Helsingissä asuu ukki (=mun iskä) ja setä (= mun broidi).

Siskonpoika: miksi sinulla ei ole kotia Okinawalla, siellä missä asuu täti?

Äiti: en osaa puhua japania…

Siskonpoika: no hyvä, kun kasvan isoksi, opettelen puhumaan suomea ja japania (toim. huom. siskonpoika puhuu toistaiseksi vain puolaa), sitten minulla on kolme kotia, Varsovassa, Suomessa ja Japanissa missä junat sanovat “arigato”. <3 <3 <3

Ei omenat kauaksi putoile puista.

–

Eilinen iltajuoksulenkki meinas jäädä väliin, kun jotenkin onnistuin jättämään VFF:t kotiin. Kiukkuinen päivä töissä (vaikka onnistuin kuitenkin lopulta sulauttamaan LabViewin ja MatLabin yhteen niin että LV:ssa asuva data käy nappia painamalla kääntymässä ja analysoitumassa MatLabissa ja tulee takaisin LV:iin nätisti graafiksi) kuitenkin vaati nollaamista Kaichuudoorolla - ja kun sääkin oli mukavan puolikuinen ja aaltotuulinen, otin mukaan offiisin nurkassa kuukausia käyttämättä lojuneet lenkkarit ja lähdin lenkille.

Itku meinas tulla, moneen kertaan. Tuntui kuin olisi juossut styroksmuruilla täytetyt pahvilaatikot jalassa. Rantatien epätasaisuudet pelotti, jalkapöytä ja varpaat oli lukittu pöhnäiseen pehmusteeseen eikä päässeet mukaan juoksutyöhön. Lopetin pahantuulisena kolmen kilometrin jälkeen, viskasin lenkkarit auton takakonttiin ja ajoin tavalliseen tapaan paljasjaloin kotiin.

Tänään otin revanssin Vibram FiveFingereillä, vaikka yleensä en koskaan juokse kahtena peräkkäisenä päivänä. Oi autuutta! Kuin nilkoissa olisi siivet. Vaahtosinhan tästä jo taannoin kun ko. tossut hankin, mutta sanotaan nyt vielä - nämä “jalkineet” ihan tosissaan tuo takaisin juoksemisen ilon jostain lapsuudesta. Inhosin koulussa Cooperin testiä, kunnes hoksasin että on ihan luvallista heittää kesken juoksun lenkkarit ketoon ja pinkoa paljain jaloin…

–

Pitäisikö huolestua, kun en saa nukuttua öisin kun luen mielummin lineaarialgebraa? Ja miksi ihmeessä en koskaan saanut ko. kurssia käytyä kun sitä ihan ilmaiseksi yliopistossa opetettiin?

Vastapestyt lattiat tuoksuvat mäntysuovalta. Alla räsymatto, yllä hiljaa pyörivä kattotuuletin, talon kaikista avoimista ovista ja ikkunoista kuuluu lintujen laulu. Joku soittaa sanshinia jossain. Kaiken takaa lakkaamaton meren kohina. Aurinko kuivattaa lakanoita ja futoneita valkoisella korallihiekkapihallani.

–

Torstai-iltapäivä töissä. Koodausputki katkeaa kun toisen labran tyyppi tulee juttelemaan, pari tuntia vierähtää kun pohditaan pikkuaivojen mallinnusta ja miten kalsiumionien liikkeitä voisi helpoiten mitata. Kolleega pyöräilee labraan, keitetään kahvit, tarkistetaan vuorovesitilanne. Kolmannen labran apulaispäällikkö ehdottaa siirtymistä katsomaan auringonlaskua Okinawan länsirannan pinnan alta, tsekataan onko sukellusvaloissa pattereita, kukaan ei ota kameraa mukaan joten mantarauskusta ei jää kuvaa. Lopuksi tulista intialaista ruokaa.

–

Okinawan vuodenaikojen määritelmän kanssa on epäselvyyksiä.

Yksinkertaisimmillaan meillä on kaksi vuodenaikaa täällä: se, jolloin laitetaan boileri joskus päälle jos halutaan lämmintä vettä, ja se, jolloin toivotaan että talossa olisi jonkinlainen suihkuveden jäähdytin.

Monimutkaisempi kuvio on se, jossa mukavaa lämmintä kevättä seuraa lämmin kesä, sitten tulee sadekausi, sitten tulee kuuma kesä, sitten tulee taifuunikausi, sitten tulee toinen kuuma kesä, joka hitaasti viilenee päivien lyhenemisen vuoksi talveksi jolloin on hiton kylmä eikä aina edes nouse lämpötila kahteenkymmeneen.

Maapallon liikkeiden tarkkailusta vielä: täysi- ja uudenkuun aikaan vuorovedet on sopivia ilta - ja aamusukelluksille, erityisesti sellaisille joiden välissä nukutaan hiekkarannalla. Puolikuiden aikaan sukelletaan keskipäivällä tai iltapäivällä ja illaksi mennään baariin. Jupiter on kauriin tähtikuviossa.

–

En ole käyttänyt kenkiä kuukausiin, ja fivefingereitäkin vain lenkkeilyyn. Hirvittää ajatus ensi kuun Chicagon konferenssimatkasta, jolla luultavasti joutuu käyttämään jotain vaatteitakin kenkien lisäksi.

–

Kengistä ja jaloista mun piti enemmänkin kirjoittaa, liittyen siihen kun vietettiin keskiyötä saarelaisten kanssa ihaillen kotikylän salskeiden nuorten miesten esittämiä eisaa-tansseja (kunnon kilpailuasenteella naapurikylien porukoiden kanssa). Ja siitä miltä ihmisen jalkojen kuuluu näyttää, ja kuinka niiden kuuluu kestää tuntien tömistys asfaltilla. En nyt jaksa tarkemmin selittää.

–

Kuinka mitkään sanat vois riittää sen kuvailuun, että joka ainut päivä edelleenkin olen aivan äimänä siitä, miten monia sinisen, kultaisen, hopeisen ja turkoosin sävyjä meri voi saada?

–

Aamukahvia on mukava juoda riippumaton varjossa, syöden naapurintädin tuomia dragonfruitseja.

–

Pitäisi opetella sanomaan ei. Erityisesti olisi suotavaa, että jos sinulta kysytään että kun sinulla kuulemma on viulu niin voisitko mennä esiintymään tuonne festareille tunnin päästä, niin osaisi vastata ei, erityisesti kun edellisestä viulutunnista on yli kaksikymmentä vuotta.

Toisaalta, jos olisi osannut sanoa ei, ei ois saanut niitä hillittömiä kicksejä jota saa kun kytkee sähköviulun kajareihin ja vääntää volyymiä isolle. Ja kuinka kansa hiljenee kuuntelemaan, ja jälkikäteen tulee sanomaan että oisit soittanut enemmän.

–

Haussa: basisti.

–

Iltalenkin (jolla olen vihdoin saanut nostettua fivefingers-matkat yli viiteen asfalttikilometriin) jälkeen, kun kuivaan hiuksia suihkun jälkeen, pari naapurintätiä koputtaa porttiin ja tulee sisälle. Ihailevat taloani, ja päättävät että seuraavat bileet (ensi lauantain biitsipartyn jälkeen) pidetään sitten täällä. Mulla ei ole juuri siihen mitään sanomista

–

Porukkaan kuuluu nykyään myös aasi. Hetkellinen täydellisyys eilisillalta; auringonlaskun jälkeinen punertava taivas, aasi rouskuttaa tienpuolesta ruohonkorsia, istutaan naapuriveljesten kanssa puupölkyillä ja syödään nuotiossa paistettua tapiocaa.

One billion and counting

Noniin, taas Yoe hurahti. Koedatan analysoinnin ja sukellusretken suunnittelun välissä huusin itselleni Japanin Yahoo! Auctionseista muutamankympin teleskoopin. Vasten parempaa tietoani, toki; sen verran ymmärrän nykyään jo optiikasta että samalla lailla kuin ei lapsille myytävien mikroskooppien “600x suurennus!!!1!” mainoksia pidä uskoa, ei hyvää lasia saa halvalla eikä niitä hyviäkään laseja saa kohdistettua linjaan halvassa muovikuoressa.

Toissaviikonloppuna raahauduin ikävissäni duuniporukan kanssa yhdelle suosikkisukellusmestoistani, Manzamoon, missä muut yösukelsi, minä istuin rannalla teleskoopin kanssa. Ei “ihan” näkynyt Jupiterin punainen täplä; pimeässä en saanut tosin senkään vertaa japaninkielistä manuaalia luettua että oisin saanut kaikki okulaariosat oikein kiinnikään. Vaan eipä tuo haitannut, labravierailulla hengaileva ulkomaalainen matemaatikko kaivoi taskustaan iPod Touchin jonka fantastisilla välineillä - tähtikartoilla ja valmiiksi ladatulla wikipedialla -  humahti melkein koko loppuyö. Ripustin riippumattoni paikkaan josta näin tähtien pyörivän aamuun asti. (sivuhuomautus: toinen syy miksen halunnut ripustaa sitä viidakon puiden suojaan oli se, että testiripustusta tuli seuraamaan aika monta rottaa puiden latvoihin… matto on ehkä bug-proof, mutta mutta… )

Eilisiltana vihdoin maltoin lukea sen manuaalin, löysin oikeat palikat ja tähtäsin härpäkkeen kuuta kohti.

[insert hiljaisuus]

OMFG.

Luulen että pitää kyllä ottaa selvää, millainen laitteisto tarvitaan että näkisi sen Jupiterin.

–

Toinen viimeaikaisen kiinnostuksen suunta on ollut täysin päinvastainen: siinä missä ylös katsoessani päätä huimaa ajatus siitä, että siellä oikeasti on KAPPALEITA, todellisia, fyysisiä eikä mitenkään teoreettisia, työasioissa olen uponnut täysin epärealistisiin, teoreettisiin, matemaattisiin kuvioihin.

Tämänhetkinen projektini on periaatteessa teknisesti äärimmäisen helppo: patchaa solu, paina pomon kirjoittamasta datankeräyssoftasta play-nappia, odota tunti, rinse and repeat. Vaikeus on tullut vastaan vasta siinä vaiheessa, kun on pitänyt jollekulle selittää että mitä mä oikeastaan olen tutkimassa - tiedän että huijaan solua kuulemaan muiden solujen puhetta kasvavan kohinan läpi, ja sitten laitetaan vähän neuromodulaattoria päälle ja asioiden pitäisi muuttua. Mutta - miksi tämä on mielenkiintoista oikeastaan? Olen rehellisesti sanottuna ollut pihalla aika turkasen pitkään.

Ehkä ei sinänsä tämä ole suuri ihme, sillä projekti pohjautuu kahteen jossain määrin epätriviaaliin teoriaan: stokastiseen resonanssiin (stochastic resonance, SR) ja faasivasteisiin (Phase response curve, PRC). Ja siihen että jo muinaiset viisaat eli Hodgkin ja Huxley huomasivat että neuronit voidaan jakaa pääpiirteissään kahteen luokkaan sen perusteella, miten ne aktiopotentiaaleja ryhtyvät rätkimään. Kaikkia näitä kolmea piirrettä on siis kahta tyyppiä (nerokkaasti nimettynä “I” ja “II”), ja oli olemassa käsitys että luokitus yhdessä piirteessä ennustaisi luokitusta toisessa piirteessä. Eli, jos neuroni olisi PRC-tyyppiä I, sen pitäisi myös olla SR - tyyppiä I.

Noin niinkuin teoriassa. Ja kun allekirjoittanut kirjaimellisesti lukee paremmin kiinaa kuin differentiaaliyhtälöitä, pitkään jatkoin oloani puhtaasti ignoroiden kaiken asiaan liittyvän teorian, “jos noi sanoo että A->B, niin kai se pitää paikkansa”.

Kunnes tuo aiemminmainittu matemaatikkovierailija alkoi ilkeästi potkia mua älyllisesti, kysyen hankalia kysymyksiä kuten “mistä sä tiedät että A->B pitää paikkansa myös sun tapauksessasi?” Ei ollut tyytyväinen vastuksiini jotka perustui artikkeleiden otsikkoihin, ja omien hommiensa välissä kun sillä oli joutilasta niin pakotti mut lukemaan yhden alan perusartikkeleista. Tukiopetusta tiukimmillaan, artikkelin lukemiseen meni ehkä kolme päivää ja toinen kolleega valitti savusta joka nousi mun päästäni, mutta lopputulokset oli järisyttäviä: epälineaaristen dynaamisten systeemien faasimuutoksia ja bifurkaatioita esittelevät käyrät on yhtäkkiä mun silmissä kauniita kuin tähtien liike, ja ymmärrän mitä tyypit tarkoittaa kun ne sanoo “A->B”.

Ikävästi kuitenkin myös ymmärsin, että ne sanoo että “A->B pitää paikkansa vain tilanteessa x missä epsilon on tosi pieni.” Suomeksi sanottuna, juuri sillä häviävän pienellä hetkellä kun neuroni ei enää ole levossa mutta ei myöskään ole vielä spaikannut. Eli käytännössä ei yhtään koskaan, jos nyt halutaan tutkia sitä mitä jotkut oikeat neuronit tekee oikeissa kokeissa joissa kaikki on epätarkkaa ja epätäydellistä.

Eli - olen taas lähtöpisteessä - mulla on dataa, jossa on tehty kokeita joissa teoreettisesti pitäis näkyä että A->B, mutta tämänhetkisen tietämykseni perusteella en voi mitata luotettavasti A:ta enkä B:tä. Aikaisemmissa vastaavanlaisissa tilanteissa hyökkäisisin takaisin kokeentekoon, tekisin enemmän ännää, tappelisin epätoivottavaa kohinaa pienemmäksi, miettisin millä kemikaaleilla voisi vaikuttaa A:han tai B:hen. Tällä kertaa vietin viikonlopun labrassa tavaten Wikipediasta ja Google Booksista kalkulusta, Wienerprosesseja, kaaosteoriaa. Vieraileva matemaatikko palasi eurooppaan ja residentit lähimatemaatikot alkaa pikkuhiljaa väistellä mua käytävällä kun hyökkään kiinni, räpsyttelen silmiäni ja anelen että PLIIIIS opeta mulle Jacobiaanisia matriiseja…

Enivei. Miksei kukaan oo koskaan kertonut mulle, miten epälineaaristen systeemien dynamiikan teoreettinen tutkiminen on valaisevaa, kaunista ja runollista? Vaikka onhan siinä pakosti se huijauselementti, että niiden kanssa voi kuvitella kykenevänsä jotenkin ymmärtämään todellisuutta ilman että katsoo sitä todellisuutta. Vähän niinkuin siitä, että näkee yhtäkkiä kuun kolmiulotteisena planeettana litteän levyn sijaan voi kuvitella ymmärtävänsä että todellisuus on .. todellisuutta.

–

Hämmentävästi kuitenkin, näiden kahden ääripään välillä mulla on huomattavan vähän kiinnostusta mihinkään. Afganistan? Pfft. Ai oli jotkut vaalit Japanissa? Sikainfluenssa? Nokian uusin? SnowLeopard? (..just kidding…;) Sukeltaminen olis kivaa, kunhan ei tartte puhua kenenkään ihmisen kanssa sen tiimoilla.

Kun päivät on täynnä, päiväkirja jää tyhjäksi, joku runo sanoi. Ehkä päivät on vaan niin täynnä etten malta kirjoittaa?

Toisaalta, jos elämä on tyhjä niin ei silloinkaan ole kirjoitettavaa.

Oikeasti olen hämmentynyt tästä kirjoittamattomuudesta, niin paljon kaikkea koko ajan tapahtuu josta olisi pitänyt käsiä heilutellen vaahdota, muttei vaan saa aikaiseksi. Bloody hell, mä sentään debytoin sanshin-artistina lokaaleilla festareilla ja kansa rokkas - eikä tänne ole ilmestynyt analyysiä fiiliksistä. Raportoimatta on myös jäänyt se, kuinka ilotulitepalovammaani ryhdyttiin kylän parantajien toimesta korjaamaan aloe veralla, ja yksi täti kävi etsimässä metsästä jotain taiwanilaista leopardiheinää joka soveltuu tulehdusarkojen haavojen sitomiseen, ja kaksi naapuria toi mulle aloe veraa istutettavaksi puutarhaan, ja yksi pappa toi aamun kalansaaliista mulle fisun (ehkä se luuli että olen sittenkin kijimunaa), ja joku toinen kävi mitään sanomatta korjaamassa porttini saranat. (Ja duunikaveri toi juuri jostain saamaansa etelä-Afrikkalaista haavasalvaa.)

Muitakin hämmentäviä muutoksia elintavoissani olen huomannut. En jaksa juurikaan lukea uutisia (sää - ja vuorovesitiedotteita lukuun ottamatta), autossa kuuntelen nyt taas jo toista kuukautta pelkkää musiikkia enkä podcasteja, ja RSS-feedini rehottavat lukemattomina. On siis teoriassa mahdollista että Apple olisi julkistanut uuden tuotteen tai Google päivittänyt ohjelmistojaan tietämättäni. (Viimeaikojen suosituin ohjelmisto on Google Earth:in tähtinäkymä.) Syön jokseenkin vähän, pääasiassa mysliä, jugurttia ja tuoreita hedelmiä. Eternaalinen vararikkoni (joka kriisiytyi äskettäin kun Haagan asuntoni vuokralainen päätti poistua) tuntuu vaivaavan vähemmän, koska ainot asiat mihin tarvitsen rahaa on vuokrakulut, ruoka, bensa ja ilma sukelluspulloissa.

Tilittää voisin siitä kuinka on kamalaa kun en pääse nyt toisenakaan viikonloppuna putkeen sukeltamaan ja Zamamin kesäfestarit on peruttu sikainfluenssaepidemian vuoksi. Aivan erityisesti pitäisi käsitellä sitä, miten kivaa mulla on töissä ja kuinka puolessa vuodessa olen päässyt läheisempiin väleihin työkavereiden kanssa kuin mihin pääsin viidessä vuodessa RIKENissä. Aivan ihanaa on esimerkiksi se, kuinka tulee tuhrattua tuntikausia jokaisesta työpäivästä tieteelliseen sanaleikkeilyyn, jutut huoneessa orbitoi neuronien toiminnasta hetkessä gravitaatioaaltoihin, etelänristin näkyvyyteen Okinawalta ja Irakin sodissa käytettyihin hermomyrkkyihin.

Jossain vaiheessa mielessä pyöri ajatus siitä, että kirjoittaisin tiedeblogaamisen /blogaamattomuuden tilasta ja siitä, miksi ei tunnu mielekkäältä tehdä labralle kunnollisia webbisivuja - ei niitä kuitenkaan kukaan lukisi.

Välillä olen ehtinyt jopa olemaan masentunut ja suruissani, erityisesti kun yli kaiken jumaloimani veljeni ja Jesse veivät ihastuttavan seuransa pois saarilta, ja joskus kaiken kauneus paratiisissa tuntuu vain alleviivaavan sitä miten epätodellista kaikki on - jos taivas on olemassa, siellä voi olla paratiisimaista mutta silti sitä tuntee haluavansa elää - ja eihän elämä voi olla tällaista, täydellisen kaunista ja siistiä päivästä päivään? Ja vaikka lukijoilta kuulenkin (kiitos teille!) että ei ärsytä lukea jatkuvia raportteja siitä kuinka on hienoa asuaa paratiisisaarilla, tuntuu se edelleen oudolta.

Tänään aamulla satoi rankasti vettä noin viiden minuutin ajan ennen kuin lähdin ajamaan töihin. Sateen jälkeen ilma oli raikas ja viileä, viidakon puiden lehtien tummanvihreys kiilsi kilpaa mustan asfaltin ja rasvatyynen merenpinnan kanssa, ja reipas (vaikkakin vaihdelaatikkovuotoinen) Mitsuni soitatti stereoista hyväntuulista saaristolaispoppia. Ei voinut taaskaan välttyä tunteelta, että kävi miten kävi, meni miten meni, blogasin tai en, ei tämä niin kauhean kurjaa ole.

Uskolliset crocsit jalassa ja kauhtunut kesämekko lähes-ainoana vaatepartena läpsin kotikylän kujaa fikkarin valaistessa maata jalkojen alla. Matalat, tiilikattoiset perinteiset okinawalaiset talot on rakennettu niin, että niistä saa suurimman osan seiniä kokonaan auki, ja näillä keleillä ne tosiaankin on kaikki auki. Jollain kuistilla joku soittaa sanshinia; toiselta kuuluu mojova kuorsaus. Semi-sirkat melkein peittää alleen meren bassokohinan.

Kiipesin mystisten voimaviivojen yhtymäkohtaan, siihen missä on sellainen voimavorteksi shamaanipojan mukaan - tämän saarenosan korkein kohta. Vortexin lisäksi paikalla on lasten leikkialue ja näköalankatselualusta. Tuulee sen verran että itikatkin pysyy poissa, voi rauhassa istua ja jumittaa niskansa katsomalla taivaalle.

Olenhan noita tähdenlentoja ennenkin nähnyt, mutta enpä koskaan vielä tällaista showta mitä Perseidien meteoripilvi loi. Oikeasti näkyi pitkät savuvanat niiden perässä! Niskajumitus paheni kun yritin samalla (onnistumatta) ottaa kuvia yötaivaasta. Luovutin ja kävin nurmikolle makuulleni. Maa oli lämmin ja kuiva, naapurinsedän kuorsauskaan ei häirinnyt ja mietin että jospa vaan jäisin tähän yöksi.

Sitten nousi kuu ja kirkkaudellaan esti meteorien ihailun. Läpsyttelin takaisin kotiin ja blogasin.

–
Liian kauan japanissa, osa n+7: Tapasin tytön, jonka nimi on Kai. Enkä edes olisi huomannut että siinä on jotain hassua.
Osa n+8: kun istutaan naapurintädin äidin 80-v syntymäpäiviä juhlistamassa sanshinien, vastapyydystetyn kalan ja Orion-oluen kera, ja väki alkaa juopumaan, ja laulamaan, ja tanssimaan, toivon hiljaa että jotkut edes kohteliaisuuttaan muistaisivat kielitaidottomuuteni ja puhuisivat mulle japania - uchinaa-guchin sijaan.

–

Toisen naapurintädin luona istuttiin, soitettiin sanshinia ja juotiin Orion-olutta (see a pattern here?); setä laittoi televiision päälle kun oli uutisia tulossa. Porukasta kellään ei ole kotonaan telkkaria, joten kaikki katsoimme kauhistuneina katastrofikuvia manner-Japanin puolelta; sortuneita siltoja ja mudan täyttämiä virastohuoneita. Kysyin paikallisilta, onko Okinawallakin yhtä pahoja taifuuneita; sanoivat, että ei, tai no ehkä on mutta kun Okinawa on kapea saari ne menee nopeasti ja tuhoa aiheuttamatta yli, ja vaikka muuten tuliskin tuhoa niin talot ja ihmiset on täällä rakennettu taifuuninkestäviksi.