… mutta täällä ei sada koskaan.

Flashbackejä.

Lentoja sinne tänne. Keski-Euroopan kaupunkeja, perhevisiittejä (WOHOO! Siskon lapset muistavat mut!). Uusi Airbus 380. Mikä maa, mikä valuutta. Frankfurtin lentokenttä haisee makkaralta.

Yhtäkkiä kaikki on selkeää, bussi vie Shibuyaan, Daikanyamassa lähiystävien kanssa lounasta, luotettava Keikyu-linja vie Hanedaan, ja kuten aina työmatkoilta palatessani, naapurini ovat autoni kanssa kentällä vastassa. Kotimatkalla pysähdytään kaupassa, Aya antaa meille luvan Orion-oluisiin ja ottaa ratin haltuunsa. Meri on kaunis ja kun tähdet syttyvät, niiden alla lämpiää kylpy.

Kuin mikään ei olisi muuttunut, paitsi että oman taloni lattian purettuani majailen Saaton ja Ayan hyvällä puisella lattialla, vanhan mutta luotettavan hyttysverkon suojassa. Hevonen tykkää uimisesta entistä enemmän, sanshin-porukka saa yhä useammin esiintymiskutsuja, yliopiston uusi rakennus on avattu samoin kuin Miyagin Hilton, jonka keittiö/olohuoneen, suihku – ja pyykkitilat ovat jatkuvasti valloittamiamme. Kissalla on monta pentua. Koira käy keskenänsä kyläkaupalla hakemassa leipää. Aamuauringon noustessa herätään, haistellaan tuulta ja mietitään mennäänkö töihin vai surffaamaan; Zamamilla tanssitaan hulaa satamassa ja snorklataan mantarauskujen seassa. Teen kokeita aamusta iltamyöhään ja pikkuaivojutustelu jatkuu pikkutunneille kollegan kämpällä instanuudeleiden ja halvan oluen kyydittämänä.

Kuin mikään ei olisi muuttunut.

Käyn moneen kertaan ulkomaalaisvirastossa jonottamassa. Aina on joku asia vielä vähän pielessä. Tarvitaan leima. Lakimuutos astui voimaan tänään, serverit on nurin. Vihdoin ja viimein, kesken aivoleikkauksen, puhelin soi ja mukava immigraatiosetä sanoo että tuleppas käymään.

—

Pieni selityksenkaltainen on kai kohdallaan.

Viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen kerran kävin kyselemässä, josko olisi tällaisella henkilöllä mitään mahdollisuuksia anoa pysyväisoleskelulupaa Japaniin. Kahteen kertaan käännyttivät mut silloin sieltä, että ei kuule alle kymmenen vuoden oleskelulla kannata. Yoella oli noihin aikoihin yhtäjaksoista Japanielämää vyön alla vasta seitsemän vuotta ja risat.

Tiesin toki jo tuolloin että kaikenlaisista syistä lähtö on edessä varsin pian – Princetonin lentoliput oli jo buukattu – mutta ajatus gaijinkortin luovuttamisesta tuntui mahdottoman tuskalliselta. Japani ja Okinawa on koti, ja onko kamalampaa asiaa kuin epävarmuus kotiinpaluun mahdollisuudesta?

—

Vaikka uran kannalta työt OISTissa tuntuivat olevan mahdottoman turhia palattuani vielä turhemmalta Princetonin reissulta, päätin että en ota uutta pestiä ellei se tunnu niin hyvältä että todella haluan sen. Ja jos en saa uutta työtä niin olkoon.

Ikävä kyllä ja näissä piireissä juorut liikkuvat nopeasti, ei kestänyt kauaakaan ennenkuin eräs kuuluisimmista pikkuaivotutkimuksen antediluviaanisista proffista otti yhteyttä, vierailulle saapuneen tutkijan suun kautta:  ”He asked me to tell you this: his offer still stands.” Tarjouksella viitattiin noin viiden vuoden takaiseen keskuteluun tavatessamme Sveitsissä, jolloin lyhyen keskustelun jälkeen kuulin että milloin vain haluan niin töitä olisi tarjolla… samaan syssyyn kerrottiin että kun kerran olen kuitenkin menossa siihen erääseen kokoukseen Euroopassa niin tulisinko vaikka käväisemään heilläkinpäin, tottakai kaikki kulut maksettuna. Ilman mitään obligaatioita. Kukaan ei pakota.

No, mikäs siinä. Matkustaminen on aina kivaa, varsinkin maihin joissa ei ole ennen tullut oltua. Etelä-Euroopan konferenssissa ruoka on hyvää ja esitelmäni jossain Val Di Fiemmen resortin baarissa (se oli oikeasti ihan oikea konferenssi!) uppoaa yleisöön hyvin; lentelyä sinne tänne ja hups olen labrassa jossa on laite x ja y ja monta opiskelijaa jotka käy kuumina puhuessani höpsöstä pikkuaivojen osa-alueesta jolla olen melkein kaiken työni tehnyt, ja professori joka … no.

Mulla on yksi skilli jossa olen kovasti kuvitellut olevani maailman paras tai ainakin top-10:ssä. Osaan laittaa lasisen pienen neulan tosi huolella pikkuaivotumakeneuronin kylkeen ja imaista siihen pienen reijän ja sillai. Hyödyllinen skilli nykymaailmassa, eiks. No enivei, vierailun päätteeksi – kirjaimellisesti, viimeisen illan lähestyessä puoltayötä – proffa nonchalantisti tekee pienen kokeen jossa hän suorittaa tämän yllämainitun toimenpiteen Niin Maan Perkeleen Täydellisesti että Yoe meinaa pillahtaa itkuun.

Hiukan myöhemmin, hyvästellessä, Proffa maistelee sikariaan ja kysyy että no mitäs tykkäät tästä labrasta – mutta ennenkuin pääsen pitkälle ylistyksissäni, hän keskeyttää ja sanoo että eläpäs nyt päätä mitään, menet ensin kotiin ja puhut perheen kanssa, katsot kotisaartasi ja mietit siellä että haluatko tulla.

–

Kotilabraan palattuani tyhmää projektia katseltuani totean että totta hitossa sinne on mentävä. Vaikka sattuu niin perkeleesti ajatus lähtemisestä. Mutta lähtemättä ei voi palata. Mailaan että tulen, jos saan tulla ihan vähän myöhemmin … että jos nyt kuitenkin saisi sen pysyväisoleskeluluvan hankittua. Laitetaan työlupahakemukset menemään uuteen maahan samaan aikaan kun alan tosissani kerätä kaikenlaista dokumentaatiota jonka avulla ehkä voisi sen oleskeluluvan saada.

Kun viimein saan hakemuksen sisään – lukemattomien yritysten jälkeen – kyseessä on reilu viisisenttinen nivaska. Käsittelyaika kuulemma vuoden luokkaa. Ja jos sinä aikana loppuu työt Japanissa niin taitaapi kariutua koko hanke.

Alkoi viivytystaistelu. Käytän jokaisen siedettävän moraalisen keinon pitkittää virallista suhdettani Japanin työelämään ja yhteiskuntaan. Hankin talon poissaoloni ajaksi jotta olisi sen näköistä että täällähän sitä asutaan. En myy autoani vaan uusin liikennevakuutuksen. Viivyttelen virallisen irtisanoutumisilmoituksen lähettämistä yliopistolle aivan viime tinkaan ja sen ylikin – huomaan että jos pistän kaikki neljäkymmentä käyttämätöntä lomapäivääni kulumaan ja käyn kääntymässä labrassa heinäkuussa niin saan venytettyä lopullista työsuhteen katkaisua lähes elokuulle.

Niin kuin ehkä yksi ja toinenkin huomasi, en myöskään blogannut tai postannut facebookiin mitään koko muutoksesta. Arkistoon on kertynyt pitkällinen sarja kaikenlaisia valokuvia uudesta ympäristöstä, työkavereista ja lounaista, mutta ne on jätetty julkaisematta. Kun eräs saarelainen postasi kuvan yoesta ja kommenteissa joku sanoi että voivoi se on muuttamassa muualle, piti heti mennä korjaamaan että eikun tenkintenkin, työmatka vain, tulen takaisin heinäkuussa!

Syyttäkää luuloharhaisuudesta, mutta kun paikallinen poliisisetä tavallisella kierroksellaan kysäisi että mites sun jatkosuunnitelmat että mihin olet menossa kun kylillä sellaista puhutaan – siinä meni muutama yöuni kun olin jo varma että kyseessä oli immigraatioviranomaisten tiedusteluoperaatio.

Harva se viikko kävin ulkomaalaisvirastossa, kaikenlaisilla verukkeilla – aina kun oli joku lehtijuttu missä punainen tukkani näkyi, vein sen niille. Kaikki lasten kirjoittamat “Kiitos Yoe-sensei kun kävit kertomassa meille tieteestä!” – kiitoskirjat, sanshin-porukkamme esitysten ohjelmalehtiset … ja vaikka välillä oli vaikeaa, olin pitänyt virtuaalisuuni kovasti supussa kaikista hankalista poliittisista asioista, erityisesti Okinawan tilanteeseen liittyen.

Joka kerta kun kysyin, sanoivat että menee vielä ehkä puoli vuotta.

Ja lähtöpäivä saapui ilman asian ratkeamista.

–

Oli miten oli, lähtö Nahan lentokentältä kohti Ulkomaita oli vaikea. Tuntui kuin olisin giljotiinille astellut kun meni turvatarkastukseen. Aya ja Saato reipastivat minkä jaksoivat, huterin polvin kumarsin hyvästit, mutta purskahdin itkuun vasta lentokoneessa. Hongkongin lentokentällä näin kuinka matkatavaroiden seassa matkaava sanshinini sai kovaa kyytiä lentokenttäjätkien taholta. Pääteasemalla soitin oli kokonaan hukassa, mutta onneksi löytyi kuitenkin.

—

Tapaan siskoni eräänä viikonloppuna  välimeren biitseillä. Hengataan, syödään, juodaan, puhutaan viidentoista vuoden juorut. Facebookin kautta saan viestin sihteeriltä, joka sanoo että immigraatio on soitellut perään että missäs olen.

Palaan töihin vatsa perhosia täynnä. Hankalia puhelinsoittoja virastoihin. eDreams.com myy lentoliput.

–

Muutama kohtelias sana ja molemminpuolinen kumarrus, ja kävelen virastosta taskussani Suomen passi, jonka kaikki japaninviisumit ja työluvat on mitätöity.

Samoin kuin ulkomaalaishenkilöllisyyskorttini.
Korvaukseksi sain uuden henkilöllisyyskortin, joka määrittelee luokituksekseni “permanent resident”.

—

Muutama päivä myöhemmin lennän taas Ulkomaille. Konferensoin ja lopulta saavun pieneen kattohuoneistooni Jerusalemin kukkuloilla. Golanilaiselta labrakaverilta perimässäni jääkaapissa on aina vuohenjuustoja, oliiveja ja hummusta.

Israelissakin tuulee mutta ei sada koskaan.

Ettei nyt vaan kellekään tulis sellaine käsitys, että Yoea ei enää mikään okinawalainen ihmeellisyys hätkäytä, raportoidaan seuraavia.

Olin tänään tuolla kaupungin puolella, eläinlääkärissä, hakemassa Koiralle puolen vuoden mato – ja punkkilääkkeet. Odotellessani vuoroani viereeni istuu keski-ikäisehkö täti, sylissään puudeli jolla on vaipat jalassa. Puudeli alkaa heti jutustella kanssani, käy ilmi että ei mitään vakavampaa kunhan tuli kausittaiseen korvienpuhdistukseen. Tätikin rohkaistuu ja alkaa saman tien selvittää mulle sitä, kuinka hänen poikansa nyt tykkää kovasti ruuvimeisseleistä ja miettii että uskaltaisiko katsoa tieltä löytyneen kuolleen kissan sisään.

Juup. Eli tädin poika käy erästä niistä kouluista joissa olen käynyt kertomassa lapsille elämän tosiseikkoja ruuvimeisseleistä ja lintujen sisäelimistä. Ja nyt kun näki punatukkaisen japania puhuvan naisen eläinlääkärissä niin päätteli et sen täytyy olla minä.

Ei siinä mitään, juteltiin viimeaikaisimmista tapahtumista, kerroin että olin edellisenä päivänä vaikuttunut siitä kun ensi kertaa näin omin silmin suoliston liikkuvan. Täti kertoi että pojan luokkakaveritkin, tytöt erityisesti, ovat jutelleet siitä kuinka ehkä olisikin siistiä olla TUTKIJA kun ei ne ookaan kaikki vanhoja tylsiä tiukkoja äijiä. Välillä musta tuntuu etten ole ihan turha.

–

Tässä on kovastipaljon kiirettä pitänyt, heikosti on ehtinyt itsestään huolta pitämään. Onneksi naapurit laittavat ruokaa, siivoavat ja tiskaavat, ja Aya valmistaa aamuisin niin täydellisen bento-aterian töihin vietäväksi että puhdassydämiset sararimanitkin itkevät.

Tällä viikolla kuitenkin koko kylä oli kiireinen, valmisteilla viikonlopun massatapahtuma ja markkinat “Takahanari-Ichi” jonne odotetaan ehkä jopa useaa kymmentä vierasta. Niinpä olin elänyt vähän aiempaa enemmän kioskipurtavalla… kunnes sitten tässä eräänä iltana, kotiin palatessani, löydän pihani aidalle jätetyn kasarin. Naapurin sedät – ne, joiden elämä on pääasiassa päivästä toiseen selviämistä ja välillä taas juopumista – olivat laittaneet oikein kunnon aterian.

Siinä on kuulkaas jotain, kun ihminen, jolla ei ole varaa edes hankkia taloonsa ulko-ovea, laittaa padallisen ehkä maailman kalleimmin palkatulle aivotutkijapostdocille (sivuhuomautus: joo, OIST maksaa aika pirun hyvin.) Eikä ollut edes mikään pelkkää riisiä ja suolaa-pata, vaan siinä on kasviksia ja ihan aitoa sikanautaspämmiä ja varmaan ihan kokonainen, itsekalastettu kala.

Niin. Siinä on kuulkaas jotain. Yoe ei nääs oikein syö kalaa allergiansa takia. Kyseinen itsekalastettu kala oli myös sitä sorttia joka Yoen mielestä löyhkää niin että mielummin poistuisin rakennuksesta.

–

Oli taas menty sadekauteen; ihan käsittämättömän ajoissa tänä vuonna. Ties kuinka monen tuhannen ihmisen GoldenWeek-lomasuunnitelmat on menneet vähän uusiksi kun sataa ja ukkostaa trooppisesti. Churaumi-akvaarion ja taxfree-kauppakeskusten pitäjät hymisevät tyytyväisinä.

Siirryttiin sateisesta talvesta epävakaan kevään kautta sadekauteen silmänräpäyksessä; vielä viikko sitten hytisin kamiinan vieressä matolla, nyt on huoli kun ei enää kesävaatteita löytynyt ja ilmankosteus sai hyttyssavukiekonkin palamaan kehnosti. No mutta, ainakaan ei ole kylmä. Ja kukapa niitä pyykkejä jaksaa kuivatella kumminkaan kun ne hikeentyy heti kun päällensä laittaa.

Joskus nelisenkymmentä vuotta sitten saareni oli ihan irrallaan Okinawasta, jonkinlainen lossi kulki kun kulki. Elämä oli kai hankalaa silloin. Oltiin täällä silloin vielä amerikkalaisia eikä japanilaisia – mutta kun vuonna 1972 Okinawa siirrettiin ainakin jossain määrin Japanin hallinnoitavaksi, joku päätti asiakseen rakentaa ihmeellisen Kaichuudooron, meren keskellä kulkevan tien, jonka valmistuttua Miyagilta – samoin kuin näiltä muiltakin Yonashiron saarilta – pääsi ältsin näppärästi autolla kaupunkiin.

Kaikkihan tietää, mitä siitä seuraa. Joka ikinen kynnelle kykenevä hyppää autoon ja ajaa kaupunkiin eikä sitten tule takaisin. Kun kaupungissa on Kaikkea ja siellä on Siistiä. Neljänkymmenen vuoden ajan kestänyt väestörakenteen muutos kulminoitui sitten tänä keväänä siihen, että saaren taannoin maineikas koulu – jossa vielä 30 vuotta sitten oli 800 oppilasta – suljettiin “tarpeettomana” – kouluikäisiä oli sillä hetkellä täällä 24. Väestöstä iso osa on iältään yli 80 – vuotiaita, ja 90-100v haarukassakin meillä on tässä 130 hengen kylässä varmasti jalkapallojoukkueellinen.

Kiireesti saarelta pois muuttaneet eivät sitten jaksaneet pakata kaikkea mukaansa. Erityisesti näytti olevan vaikeaa pakata talot. Maan ja rakennusten hinta täällä on hyvin epsilooninen, joten pienikin vaiva omaisuuden myymisessä on liikaa … tästä johtuen, minne katsookin on kylällä ja tienvarsissa tyhjiä taloja. (Päivänä eräänä Koiran kanssa kuljeskellessani räpsin kuvia muutamista, löytyvät ne täältä.)

Tai siis ei tyhjiä, vain sellaisia joissa on elämää kahtena päivänä vuodessa.

Okinawalainen perusteellisesti esi-isien kunnioitukseen perustuva uskonto – joka on siis eri asia kuin manner-japanilainen Shintolaisuus – on erityisen vankasti vielä olemassa näillä saarilla. Niinpä myös käytännössä joka talon keskipisteenä on eräänlainen esi-isien kunnioitusta varten tarkoitettu kotialttari, butsudan; toisin kuin japanilaiset versiot, okinawalaiset butsudanit ovat todellakin talojen keskipiste, niin pitkälti jopa että voi kuvitella talot rakennetuiksi näiden alttarien ympärille tai ainakin ne ovat osa talon rakenteita. Kestää isältä pojalle. Ongelma syntyy jos poika muuttaa kaupunkiin eikä halua nähdä sitä vaivaa joka alttarin siirtämisessä olisi – kyseessä ei ole pelkästään kiinteiden esineiden liikuttelu vaan butsudanin siirtäminen täytyy tehdä tiettyyn aikaan ja jonkinlaisen shamaanin tms läsnäollessa, jotta voidaan olla varmoja että esi-isät löytävät uuteen pakkaan.

Niin eli siis. Saari on täynnänsä taloja, joissa ei asu kukaan muu kuin esi-isät. Elossa olevat sukulaiset kerääntyvät kaksi kertaa vuodessa kuolleiden muistopäivinä taloille, niitetään pihamaan peittävä viidakko, juodaan teetä ja rukoillaan.

Jotkut ovat olleet niin reippaita, että ovat raahanneet Butsudanin mukanaan kaupunkiin – sanotaan, että se on parempi niin, ikäväähän niiden esi-isien ja mummojen on yksinään nyhjöttää tyhjissä taloissa. Vaikka ne talot oliskin kuinka kauniita ja punakattoisia ja merinäköalalla varustettuja.

Niinpä, Yoe tyypilliseen erittäin rationaaliseen tapaansa keksi että olisi hyvä ajatus hankkia itselleen talo. Kun niitä täällä on mielin määrin. En nyt lähde vielä mitään kiinteistöä ostamaan, sen verran epävarmaa on tuo tulevaisuus, mutta ainakin semmoisen talon joka tuntuis vähän enemmän omalta kuin tämä luksusvilla missä nyt asun.

… tämän kirjoituksen piti alunperin pääasiassa käsitellä niitä kaikkia vaikeuksia mitä tässä parin kuukauden aikana on tullut koettua asian tiimoilla, mutta lopputulos on se, että toissaviikolla maksoin sievän pienen okinawalaistalon mantereella asuvalle omistajalle kahden vuoden vuokran etukäteen (olivat hiukan nääs huolissaan vakuuksista, kun olen kuitenkin ulkomaalainen ja kaikkea). Pari puhelinsoittoa ja hups taloon tulee myös sähkö ja vesi. Huomattavaa on, että vesi tulee hanasta eikä katon läpi – tämä tarkistettiin. Suihku on. Samoin kuin kylpyamme. Lämmitys avoliekillä ammeen alla. Vessa on myös, siinä mielessä että on paikka jonka nimi on vessa, ja siellä on reikä maassa. Erityisen hyvä seikka on se, että tämän suvun vanhin poika oli toiminut taannoin kunniallisesti ja siirtänyt butsudanilla majaavat esi-isät mukanaan.

Pari viikkoa meni siihen kun kolmistaan kiskottiin ensin upmeenkasvanut pihamaa auki, ja sitten raahattiin loputon määrä roskaa hävitettäväksi. Vaatteita, peittoja, astioita. Kylpyhuonetarvikkeita. Valokuvien kehyksiä, päättymätön virta pieniä koriste-esineitä ja teepannuja. Suurin osa tavarasta ihan sievääkin ja käyttökelpoista, mutta niin tavallista ja halpaa etteivät edes S&A viitsineet nähdä sitä vaivaa mikä roinan raahaamisessa kirpparille on. Kaasugrillin kaasupulloja, peilejä ja lasia, ainakin sata metriä lahonnutta puutarhaletkua sotkeentuneena kalaverkkoon. Ongelmajätettä ja helposti palavaakin mutta sitä sitten niin paljon että tulis ihan liian iso kokko sen polttamisesta.

Kun irtaimistosta oli päästy eroon, Saato ja Aya tutustuttivat mut mainioon välineeseen nimeltä SORKKARAUTA. Ensin lähti kokonainen peltikatto talon sivusta; sitten, ihan varovasti raotettiin yhtä lattialautaa mutta hups sieltä pääsikin piru irti. Muutama tuntia myöhemmin kolmikkomme istuu pölystä naamat mustana nauraen, “yatteshimatchattayo..”, revittyämme irti puolet talon lattioista, suurimman osan sisäkatosta ja melkein kaikki väliseinät. Suurella vaivalla saimme homman seisahtumaan siinä vaiheessa kun Aya, naantalinauringon lailla hymyillen, ojentaa mulle suurta kivilekaa – kun tähän betoniseinään olis tosi hyvä saaha ikkuna…

Järki kuitenkin voitti, talo saatiin sisältä asumiskuntoiseksi pienellä siivoamisella, ja kun vanhan kalenterin mukaan oli suotuisa päivä niin kannoin talon butsudanille vaadittavat uhrilahjat – suolaa, misotahnaa ja viinaa, sekä ihan varuilta myös ruisleipää – sekä sen pienen määrän omaisuuttani mikä oli jäljellä oman, pari kuukautta kestäneen tavaranvähennysprojektin jäljiltä. Muutama viltti ja kahvikuppi, yksi laatikollinen vaatteita, läppäri ja mobiilidatamokkula, sukellusvarusteet, surffilauta ja sanshin. Koirakin oli tyytyväinen kun toisin kuin edellisessä hienossa ja kalliissa talossa, täällä se saa oleilla sisätiloissa ihan mitenpäin lystää. Yoe nukkuu lattialla kuin tukki, herää aamuauringon kivutessa merenlahden ylle. Lämmintä vettä ei ole mutta Okinawalla tarkenee kylmänkin suihkun kanssa ja kahvi on muutenkin kivampi juoda ystävien luona naapurissa.

Vaikea uskoa, mutta talossa on vielä rauhallisempi tunnelma kuin edellisessä. Mieleen nousee suunnitelmia toisensa jälkeen, miten tämänkin osan taloa voisi laittaa vielä paremmin. Puoliksi hajonneesta ulkorakennuksesta saa pienellä laittamisella viileän terassin jolta on huikea näköala merelle. Talon sivustalle pistettäis surffilauta – ja sukelluskamatelineet. Ja voi pojat minkälaisen hienon puu-ceen aion väsätä!

Surullista on se, että vietettyäni hiljaisen hetken S:n kanssa korallisaaren tuulta kuunnellen, kirjoitin tämän tekstin seuraavana päivänä lentokoneessa jossain keski-aasian yläpuolella, matkalla jo jonnekin ihan muualle. Erinäisistä syistä en halua vielä blogata tästä …. Toivoa kuitenkin on, että palaan talooni, eläimieni ja ihmisteni luokse joskus.

Preludi.

Iltalenkillä koiran kanssa, kävellään keskellä autotietä kuten aina. Täysikuu, ei ole kovin pimeää, mutta taskulamppu vois olla reippaampi. Metsä on täynnä sammakoiden kevätkurnutusta.

Sitten. Silmäkulmasta näkyy jotain joka saa vatsaan jännää onttoutta. Käännyn, valokeilassa liukuu ja matelee. Pysähtyy. Kolmiomainen pää nousee pystyyn, huojuu, katsoo, kieli lipoo.

Ainakin puolitoistametrinen ja ranteen paksuinen.

Hitaasti, hitaasti liikuttava. Yoe ei hengitäkään kun ujuttaa kättä hupparintaskuun. Kännykkä esiin. Kamera-appi. Tarttis salamankin.

Se katsoo takaisin hievahtamatta. Jätän kuvan ottamatta ja pehmein askelein jatkan matkaani. Kuuleekohan se kun kuiskin. Iiko, iiko. Yama ni kaere.

—

Kauan on kärsitty vilua ja märkää.

Olen viime kuukausina kerännyt mainetta ja mediakuuluisuutta käymällä kaikenlaisissa kouluissa puhumassa lapsille siitä miten suomessa on kylmä ja miten ruvetaan tutkijoiksi. Näytän kuvia lumeen hautautuneista autoista ja aivan joka kerta saan yleisön kohahtamaan kauhusta kun vertaan suomalaista talvisäätä pakastimeen (vaikka isomman kohahduksen herätän siinä kun kerron miten lapsena halusin tietää mitä on linnun sisällä ja leikkelin keittiösaksilla pihalta löytyneen punatulkun). Mutta tää okinawalainen kylmyys on ihan jotain muuta.

Sellaista että menee illalla aikaisin nukkumaan, ihan vaan siksi että peittojen alla (käytän neljää) on lämpimämpää. Tai jos nyt ei millään vielä jaksa nukkua niin olen mennyt naapurintädin luokse juomaan kaakaota. Viikonloppuisin kun on tarvinnut tehä kotona tietokonetöitä niin olen pelastautunut Saaton ja Ayan taivaallisen kamiinan ääreen. Ja kun surffaamasta rantautuu niin hytinä ei lakkaa ennnkuin saa mahaansa suuren suuren sopan nuudelisoppaa.

Alkaa kuitenkin olla kevät; päivisin tarkenee jo melko hyvin jos aurinko paistaa (+23C). Hyttyssavua alkaa olla ilmassa, ja kuten mainittiin, sammakot ja luikerot on lähteneet liikkeelle. Vielä kuuluu sashiba-haukan kiljahteluita kukkuloilta joten kuvittelemme ettei vielä ole taifuunien aika, vaikka viikolla trombi kävikin kääntymässä ja rikkoi koulusta monta ikkunaa ja nosti kalaa merestä laiturille.

Alkaa myös kohta olla aikaa vuoden verran eräistäkin tapahtumista viime vuonna, jotka järisyttivät maata ja mieltä. Asiaa hiukan ajattelemalla tulee sellainen olo, että maaliskuun 11:nen maanjäristys ja tsunami herätti mut ajattelemaan asioita; ja vaikka Princetonin työtarjouksesta kieltäytyminen tapahtuikin hiukan myöhemmin, näin jälkikäteen on aika selvää että jo maalis-huhtikuussa oli Yoe menossa elämässään hiukan eri suuntaan kuin aiemmin. Tämä siis liittyen tuohon edelliseen kirjoitukseen ja sen kommentteihin ja siihen, miten ihminen voi muuttaa elämäänsä.

Mutta kuitenkin. Ultimaattinen syy tälle elämäntapamuutokselle on se, että ilman sitä en olisi vain millään selvinnyt hengissä viime vuoden – no, viimeisen kahden vuoden – stressistä ja kiireestä. Kun toimii työelämässä aivan jatkuvasti 130% teholla, palautumiseen ei enää riitä normaali hengailu ihmisten kanssa, baarit ja leffat ja urheilu; kun aivojen lepuuttamiseen löytyy aikaa vain muutama tunti viikossa, se on parasta käyttää tarkasti hengittämiseen ja tässä hetkessä pysymiseen. Tunnen tämän erityisen selkeästi nyt, kun seikkailujen seuraavan osan alkuun on enää niin vähän aikaa että ei tässä enää uutta säkillistä raakakahvipapujakaan ehdi ostaa.

Niin niissä kuuluisissa mediaseksikkäissä puheissani olen lumen lisäksi kertonut tarinoita siitä, miten tullaan tutkijaksi. Hyvin on juttu uponnut, vaikken ole ihan varma että on ihan cool että jokainen vastaantulija tietää (koska asiasta on kerrottu myös päivälehdissä) että kun Yoe oli pieni niin se löysi kuolleen linnun ja leikkeli sen kotona keittiösaksilla saadakseen tietää mitä sen sisällä on. Lapsille – samoin kuin myös erinäisille ei-tieteellisille tahoille kuten suurlähettiläille – omista tutkimuksista kertoessaan ihminen myös joutuu tiivistämään ja konkretisoimaan ja selkeyttämään omia ajatuksiaan suuresti, mikä on vain ja ainoastaan hyväksi. Niinpä minäkin nyt osaan kertoa – jopa paremmin kuin viime vuonna – mitä mun tutkimukseni käsittelee:

Sitä, miten aika luodaan.

Siis aivoissa.

Viime kuukausina olen päässyt käsiksi aivan fantastisiin uusiin virus- ja laserperäisiin työkaluihin, joilla kun aivoja sörkkää niin hups heti pulpahtaa kaikenlaista mielenkiintoista ja aivan ennennäkemätöntä esille. Paha vaan että sitä aikaa on niin vähän että todellakaan ei ole saumaa missä kaiken sen mielenkiintoisen paketoisi artikkeliksi. Mutta onneksi se data on ihan raakanakin niin kaunista katseltavaa että asiaan vihkiytyneille ei tarvitse edes mitään selittää, “ooh” ja “aah” kohoaa ilmaan ihan spontaanisti kun sliden laittaa silmien eteen.

Sivuprojekteina: orivarsalle ois kiva löytää tamma kaveriksi ja saaren lapsille pitäs järjestää joku tiedekerhohässäkkä; laitettuani ne kisaamaan matikantaidoissa kansainvälisessä UNICEFin järkkäämässä nettiskabassa, nyt ne ramppaa vähän väliä naukumassa et josko sais lisää jotain opetusta.

–

Aika pitkään – yli 8 vuotta – on tullut oltua Japanissa ennenkuin tajusin, että Daihatsu on dai-hatsu. Lisäksi tajusin tänään sen että croissantin sisään leivottu nakki on oikeasti aika hyvä idea.

Kirjoittelin pidempää kommenttivastausta Riisalle, mutta kun tämä blogaustahtini on niin surullista niin eiköhän tästä voi ihan oman entrynki tehdä.

Eli joo, tosiaan, banaanipuut ja biitsi ja iltanuotiot on hienoa, mutta aivan parasta elämässä on ne pienet asiat. Eläminen. Aikaa löytyy jos vain niille sen antaa, oleellisiin asioihin keskittyminen on helppoa eikä sitä varten tartte käydä kurssilla.

Toki elämäni on vähän erilaista nyt, verrattuna aikaisempaan. En katso telkkaria enkä TV-sarjoja netistäkään, en pelaa pelejä enkä juurikaan lue kirjoja. En käy baareissa tai ravintoloissa tai leffassa tai shoppaamassa. En lue tekkiuutisia tai blogeja juurikaan; Taannoin sanottiin, että Yoe lukee koko internetin ennen aamukahvia; nykyään on aivan mahdollista että Apple julkaisisi jonkun uuden maagisen laitteen enkä tietäisi asiasta ennenkuin näkisin sen jonkun käsissä. Tällä hetkellä en ole edes ihan varma että oliko suomessa ne vaalit jo vai ei. Ja *gasp*: en ole sukeltanut sitten heinäkuun.

Noista kun jättää kiinnostumatta niin kyllä aikaa riittää vaikka mihin. Pitkiin aamiaisiin kamiinan lämmössä. Siihen, että kiittää ruoasta. Siihen, että viettää lauantai-illan istumalla hiljaa.

Totta kai elämässä on stressiä ja huolia ja kiireitä. Kun ajan autolla pitkät sillat Okinawan pääsaaren puolelle töihin, hiljaisuus jää taakse ja keskityn töihin. Useimmiten en ehdi kotiin ennenkuin muut jo nukkuvat; hyvin usein jään tulematta kotiin kokonaan ja nukun jossain missälie labran liepeillä. Huolet on samat kuin kaikilla ja aina: riittääkö rahat, ehdinkö, pystynkö, pitäisi tehdä päätöksiä, ja kyllä, seikkailujen jatkot on jo suunnitteilla, aikataulu tiukkenee päivä päivältä. Saato pitää tiukkaa rotia, nähdessään mun liukuvan jonnekin murehtimisen puolelle hän nauraa, naputtaa lattiaan rystysillä, sanoo, Yoooeee, BII HIAA NAU yo! Aurinko paistaa nyt, vastapaahdettu ja -jauhettu kahvi höyryää kupissa juuri nyt, ja tärkein asia minkä pitäisi olla mielessä on laittaa uusi kalikka kamiinaan ettei jäähdytä. Elä pilaa tätä hetkeä menemällä jonnekin missä on ikävää!

Hevosen kanssa työskenteleminen opettaa myös. Hevonen elää sataprosenttisesti tässä hetkessä ja näkee asiat paljaina ja oikeina ilman kuvitelmia ja käsitekonstruktioita. Olen hämmästyksekseni ja nolostuttavasti huomannut itsekin, kaikesta hevoskokemuksesta huolimatta, pääsääntöisesti katsovani hevosta näkemättä sitä itseään oikeasti; paran ympärille rakennan mielessäni kaikenlaisia käsitejärjestelmiä jotka on peräisin kirjoista ja elokuvista. Erilaisia tarpeita. Haluaisin että tämä nelijalkainen kauramoottori tekisi niin kuin minä haluaisin ja kävelisi tuonne. Harjoittelen sellaista, että seison pellolla hevosen kanssa ja yritän nähdä sen ilman mitään filttereitä ja linssejä. Ei ole helppoa, mutta välillä onnistuu, ja silloin koko maailma on yhtäkkiä kovin selkeä ja kirkas.

Ja vitsi on siinä, että vaikkei nyt lähtisikään elämään niin ekstriimisti kuin yoe, ainoa mitä tarvitsee voidakseen “elää elämää” on muistaa BII HIA NAU. Muistaa että oikeasti istut siinä tuolilla oman takamuksesi päällä. Katsoessasi seuraavaa vastaantulijaa näe, että se on ihminen, että siellä sisällä on oikeasti joku.

Toki on äärimmäisen hienoa ja onnekasta mulle, että olen saanut elää ympäristössä, joka ei hoputa tai käske tarvitsemaan. Noin puoleentoista vuoteen en ole ostanut juurikaan mitään mitä ei voi syödä tai muuten käyttää pois. Makuuhuoneessani on valtava laatikko täynnä tavaraa joka on luokiteltu “pois annettavaksi”, ja joka päivä määrä kasvaa kun katson omaisuuttani ja ihmettelen että mitä mä nyt tälläkin muka teen. Kaikenlaisia teknologisia härpäkkeitä tulee käytettyä melkein vain matkoilla. Kermavaahdon voi vispata haarukalla. Veden voi keittää kattilassa. Luojan kiitos ei ole pölynimuria; kotitekoinen luuta on tuhannesti parempi eikä aiheuta raivonpuuskia.

Mutta silti, Riisa, en usko että jonkinlainen elämän aikataulujen järjestäminen on se juttu että voisi elää elämää. Riittää että muistaa elävänsä. Kiittää ruoasta. Rentouttaa hartiat ja vetää syvään henkeä.

Jos jossain olis sellainen kilpaurheilu missä voittaja on se, joka tekee eniten järjettömiä asioita eläissään, olisin sen lajin Usain Bolt, teen tyhmyyksiä ja vielä tuuletan.

Blogaaminen on mulla nykyään sellaista, että kaikenlaisia blogipostauksia tulee luotua päässä vaikka kuinka paljon, ja niiden otsikotkin valmiita on, mutta en vaan millään saa aikaiseksi istua koneen ääreen ja kirjoittaa. Tämän entryn nimi piti olla “Jyrkkä “Ei!” kateudelle”, ja sen sisältö olisi ollut vastaus kaikille jotka joskus ajattelee “vää olen kateellinen Yoelle ja sen sikahienolle elämälle”. Eli siis aion kertoa miten yksinkertaisen kamalaa täällä on.

Mut ensin jotain aivan muuta. Siinä typeryyssarjassa. Nääs nyt tilanne on sellai, Houston, että meillä on hevonen. Eikä ihan mikä hyvänsä hevonen, vaan puhdasrotuinen Yonaguni-ori. Miten tässä näin kävi?

(toim. huom. “meillä” ei suoranaisesti tarkoita sitä että se hevonen olisi Yoen. Kuten ehkä käy ilmi seuraavasta, “meillä”-sanan käyttö on kuitenkin ihan oikeutettu.)

Saato oli jo puolisen vuotta sitten, aasin kuoleman jälkeen alkanut miettiä että josko hevonen olis kiva. Naapurisaarella setä pitää muutamaa Yonaguni-heppaa; moneen kertaan on juteltu että voisko Yonagunilta käydä hakemassa itselle hevosen myös. Hankalaa on kuitenkin; Yonaguneja on olemassa lähteestä riippuen vain 100-200 yksilöä, eikä Yonagunin hevosväki hevillä halua päästää aarteitaan muualle.

Vaan kävikin niin, että pääsaaren puolelle, ihan tuohon pitkänsillan päätyyn, ilmestyi kesällä pörheä parivuotias Yonagunilainen. Käytiin sitä kattelemassa, Saato neuvotteli aikansa omistajan kanssa ja sopi että tulee parin viikon päästä sunnuntaina seteleiden kanssa noutamaan otuksen. Rakennettiin kolmistaan tallia ja aitausta, valmiiksi ennenkuin uusi perheenjäsen saapuisi. Tärkeänä päivänä tulee kylmää vettä niskaan: ei myykään, haluaa puolet enemmän hintaa, ja sitäpaitsi aikoo pitää sen itse ja laittaa vetämään kärryjä. Nyyh.

Jouluaattona sitten löytyy porstuasta lappu omistajalta. Että soitatteko, olis asiaa. Täällä on monta hymyilevää naamaa mutta Saato coolisti kysyy puhelimessa, että mitähän sulla olis asiaa. Kuulemma vois sittenkin myydä, ihan vähän vaan kalliimmalla kuin mistä alunperin puhuttiin. Saato ihmettelee että eihän autonkaan hinta nouse jos sillä puoli vuotta ajaa. Mietitään asiaa vielä, jookos.

Käyn välissä Hokkaidolla lumilautailemassa, ottamassa ensikosketusta Aitoon Puuteriin. (Hyvinkin läpikotaista kosketusta, for that matter.) Matkalla rinteeseen hevosenomistaja soittelee taas, että eiks nyt kuitenkin.

Kun palaan Okinawan lentokentälle, Saato on vastassa, auton takakontissa on satula. Nyt on hevonen, joo.

Ja Yoe löytää itsestään jo vuosia sitten kadonneen heppatytön. Ihq! Sen lisäksi että tapanani on nousta auringonousun aikaan seitsemän pintaan, käydä lenkillä oman ja kylän muiden koirien kanssa (aivan mainio tapa pysyä ajan tasalla tapahtumista – kyläpuodin edusta on tämän saaren Facebook, siinä kun pappojen ja mummojen kanssa istuu niin vot tietää kaiken tarpeellisen maailman menosta), nyt ohjelmassa on hepan vientiä laitumelle, veden kantoa ja muuta urheilua … en kuvittele olevani mikään hevosmestari, mutta enemmän on kokemusta niistä kuin loppusaarella yhteensä.

Se mistä mulla ei ihan riittävästi ole ollut kokemusta on kouluttamattomat oriit jotka tuntuu välillä kävelevän pääasiassa takajaloillaan. Tavallisten surffimustelmien lisäksi kerään nyt siis myös hepanpuremia ja kavionjälkiä. Yonaguni on onneksi pieni ja erittäin säyseä rotu…  Edellinen omistaja ei ilmeisesti tiennyt hevosista tuon taivaallista, ja ensimmäisten temperamentin varjojen ilmaantuessa halusi (viisaasti) päästä ongelmasta eroon.

Nyt tietysti järkevä ihminen toteaisi että eipä mekään haluta mitään ongelmia kun vaan pelkkää ruusuilla tanssimista, eikä sellaista takajaloillaan temmeltävän otuksen kanssa tanssimista. Mutta kun kaikki kaksijalkaiset asianosaiset tunnustaa että ovat aina haaveilleet villihevosen taltuttamisesta autiolla saarella tai jostain vastaavasta… no, osa tätä “ollaan aikuisia”-juttua on se, että hiukan turhiakin haaveita voi lähteä tavoittelemaan.

Siistiä. Löytää itsestään kaikenlaisia uusia voimavaroja kun vastassa on montasataakiloa hevosta.

Tänään sitten näin kuinka Kissa kesytti hevosen. Hankala kuvailla sanoilla – had to be there – mutta tilanteessa oli aika järjettömän syvällisiä opetuksia. Joojoo, mietitään. Ehkä meidän pitäs mennä pariks vuodeks vielä zen-meditoimaan ja aloittaa sit uusiksi.

–

Koiralle tuli yllättäen juoksuaika. Noh, ajattelin, ehtii sen leikkauttamisen tehdä myöhemminkin; ei tää niin paha, edellisen koiran kanssa ikävintä oli että sohvat tuhriintuu mutta kun Koira asuu pihalla niin eipä se haittaa. Niinniin. Pihalla. Saarella jolla on jokunenkin kulkukoira. Jonkun aikaa yhteisvoimin saatiin kundit pidettyä loitolla, mutta lopulta luonto ja tikanpojat vetivät pidemmät korret – ainakin kahdesti. Koiralla oli kovin leveä hymy naamalla. *huokaus*. No, tilasin leikkautusajan ja annoin nuorten nauttia nuoruudestaan. Julmalta tuntui koiranpentujen abortointi mutta korvaukseksi Koira sai mikrosirun. Sekä myös tittelin “saaren kallein koira”.

Hiukan pitää kyllä kehua. Kulkukoirasta äärimmäisen tottelevaksi ja luotettavaksi koiraksi kolmessa kuukaudessa.

–

Niin että onks tääl nyt kivaa.

On tosi mukavaa kun kaikenlaiset ihmiset aina kokkaa sulle ja aina on kutsuttu syömään jonnekin, mutta sit pitää syödä sitä mitä on. Ei auta tehdä mieli pizzaa jos naapurissa on paistettu kurpitsa. (Kurpitsat on hienoja mutta myös vähän vaivalloisia, niitä tulee nyt sieltä ja täältä ja ei sellaista yksi ihminen mitenkään saa syötyä, ei yksin eikä kaksin eikä edes kolmessa viikossa). Kun mennään naapurisaarelle harjannostajaisiin ja on niin perinteistä että ja noin, ja sitten tädit kantaa eteesi suurella hartaudella jättikulhollisen vuohikeittoa. Hiijaaziiruu. Tällä kertaa tulin omakohtaisesti ymmärtäneeksi sen, että hiijaaziiruun laitetaan vuohesta kaikki. Myös hampaat ja ikenet. Kiva löytää niitä omasta suustaan. Myönnän, että ensimmäistä kertaa ehkä ikinä jouduin luovuttamaan ennenkuin pääsin edes puoleenväliin kulhoa. Onneksi Koira auttoi.

On ihanaa mennä kylpyyn ammeeseen joka on iso vesisammio pihalla ja jonka juuressa on tulisija, ja katsella tähtiä. Mutta jos vesi alkaa jäähtyä niin pitää kivuta ulos ja alas ja on kylmä ja pitää pökkiä halkoja tulisijaan ja puhaltaa ja säätää, ja sit kun se roihahtaa niin äkkiä alkaa taas kylvyssä takamusta poltella. Viime aikoina olen myös laittanut ruokaa pääasiassa avotulella; omassa talossani kun ei ole lämmitystä, niin näiden hyytävien +15C iltojen aikana tulee mielummin vietettyä aikaa paikassa jossa on Tuli. Eilen takkini syttyi vähän palamaan kun lämmittelin kamiinaa vasten.

Luonnon keskellä on myös mukavaa. Vähemmän mukavaa on löytää luontoa itsestään esimerkiksi punkkien muodossa. Erittäin epämukavaa oli tulla mukaden puremaksi. Viime viikon ajan autoni on haissut siltä kuin sinne olisi joku ryöminyt ja kuollut. Todennäköisesti näin on tapahtunut.

Täältä on myös ihan hemmetin pitkä matka ihan mihin tahansa. Yhä enenevissä määrin koen vastenmieliseksi saarelta lähtemisen, edes kauppaan. Sit tulee syötyä kirjaimellisesti pihan ruohoja sopassa. (Ilmeisesti melkein kaikki mikä täällä kasvaa on syömäkelpoista ja terveellistä.)

Kyllä. Täällä on ihan parasta maailmassa.

Banaaninlehdet kun havisevat tuulessa, se kuulostaa aina sateen ropinalta.

Kun eräänä aurinkoisena päivänä kuulee harmaanaamahaukan kiljahtelevan jyrkänteillä, tietää että taifuunikausi on ohi. Muuttolintu saapuu Okinawalle kun tuulet kääntyvät mantereisiksi, luvaten kuivempaa ja viileämpää. En ole edelleenkään varma pitäisikö tätä kutsua syksyksi, kun vihannestenistutuskautena se on vuoden paras.

Olen oppinut pitämään hyttyssavujen hajusta. Onnea on se, kun on nukahtanut jonnekin, ja joku tuo savun siihen viereen, ja ehkä peitonkin jos on viileää.

Japani-expaa on kertynyt myös siitä, että olen kuullut aikuisen, koulutetun naisen lausuvan M-sanan (ilmaistakseen miltä hänen mielestään kuivatut kalmarinpalat tuoksuvat), suorittanut rekombinantti-DNA-turvallisuuskurssin japaniksi ja huomannut että pastan sijasta mieli tekee riisiä, erityisesti genmai-riisiä, aivan erityisesti sitä mitä eräs tuttavatäti laittaa. Aamujogurtin sijasta on tullut jo valittua genmai-juomaakin. Toisaalta on myös todettava että on tosi mukavaa joskus mennä naapuriin laittamaan kaikille kaurapuuroa; alan olla aika hyvä sen tulisijan laitttamisessakin. (On muuten eri asia laittaa tuli takkaan, nuotioon tai saunanuuniin kuin säädellä sitä tulisijassa niin että asiat kypsyy sopivasti palamatta). Osaan myös avata pullon sytkärillä ja tehdä sillä kaljatölkistä awamori-mukin. Punkit lähtee lipokkaan kotitekoisella tougarashi-paprikaliemellä.

–

Auto meni taas rikki, jätti pimeälle saaristotielle. Soitin naapurintädille että tuletko hakemaan, ajattelin että huomenissa soitan autokorjaamoon ja tilaan hinauksen ja noin. Vähän ajan päästä täti tulee toisen naapurinsedän kanssa, täti tuo mulle sateenvarjon, ja käyvät hakemassa paloasemalta palosedän ja paloauton ja starttikaapelit. Auto liikahtaa mutta sammuu taas, eipä taida olla pelkkä akkuongelma. Yoe näyttää väsyneeltä, viedään se kotiin ja laitetaan sille toinen auto pihaan odottamaan. Seuraavana päivänä portillani tervehtii tuntematon kiharatukkainen setä, sanoo että saisinko autonavaimet, käyn hinaamassa sen korjaamoon, elä huoli kyl me tää fiksataan, siitä on varmaan dynamo puhki.

–

Yhteensä kolme kertaa olen kuullut itseltäni kysyttävän, että oletkos tänne Okinawalle tullut etsimään itsellesi aviomiestä. Jotenkin en osaa nähdä tätä enää kummallisena. Vastaan että en, tulin tekemään aivotutkimusta. Ahaa, no ei sit mitään.

Kerran kun istuttiin S&A:n kanssa kotonani illastamassa, kuistin ikkunaan koputtaa yksi saaren merijätkistä. Ikää jotain alle 50, hampaita alle täyslaidallinen, tyyppi joka aina keikkapalkkion saatuaan ensin käy ostamassa kaikille ystävilleen jotain (esimerkiksi instanuudeleita) ennenkuin sijoittaa loput saariviinaan. Tapansa mukaan kädessä on muovikassillinen olutta, josta tarjotaan kaikille. T on, kellonajan huomioon ottaen, jo jonkin verran juoneessa tilassa, mutta kohteliaasti kysyy että saisko tulla vähän puhumaan. Yoen kotiinhan saa kaikki tulla puhumaan ihan milloin vaan, tervetuloa vaan.

Seuraa hämmentävä puolituntinen, jonka aikana T kertoo suuresti kaikenlaista. Sekoitus on japania, uchinaaguchia, englantia ja pantomiimeja; S&A yrittävät ensi alkuun tulkata japaniksi mutta luovuttavat, A. kikattaa lattialla ja S katsoo suu auki kun käy ilmi että T kosii kertoen kuinka Yoe on enkeli (sanan perille meno varmistetaan pienellä tanssilla) joka on laskeutunut maan päälle, ja Yoen valo lämmittää kaikkien tämän saaren asukkaiden sydämiä kuin lämmin liekki. T:n sydän on myös täyttynyt liekin valosta, ja jos vain hän voisi mitenkään antaa sydämensä Yoelle huostaan, hän olisi aina Yoelle hyvä ja eikä vaatisi mitään, ja ymmärtäisi hyvin että Yoella on työ jonka vuoksi pitää mennä aina välillä pois pitkäksikin aikaa ulkomaahan ja noin, ja odottaisi aina, ja jos joku koskaan aikoisi Yoelle jotain pahaa niin JUMANKAUTA tämä saisi turpaan ja vähän äkkiä. Niin ja ei nyt tartte mitään päättää, kunhan vaan halusi että asia on selvillä, ja nyt tämä sikspäkki on tyhjä, anteeksi, menen tästä nyt, hyvää illan jatkoa.

Toisena iltana, sanshin-porukan kanssa eräänkin esiintymiskeikan jälkeen seuraintalolla iltaa vietettäessä seurueen sinkkusedät (=eronneet tai leskiksi jääneet) kertoivat että jos haluan niin ihan kenen tahansa kanssa voin mennä naimisiin, niin sillai paperilla vaan.

Kuvittelen, että jossain toisessa elämässä tämä olisi todella ärsyttävää, ehkä jopa inhottavaa tai ainakin noloa. Tässä elämässä tiedän että kyse on ihan vain siitä, että ihmiset pelkää – aiheellisesti – että lähden pois kun viisumista loppuu patterit.

–

Ihan kun ei ois tarpeeksi sydänsuruja kaikenlaisten lähtemisten kanssa – toista kuukautta olen jakanut majani tai ainakin pihani Koira-nimisen kulkukoiran kanssa. Koira ilmestyi saarelle joitakin aikoja sitten, kuka lie sen sinne heitteille jättänyt; viikkojen harhailun jälkeen saaren tädit päättivät että se on nyt Yoen koira ja toivat sen mulle. Mikäs mä olen niille vastaan sanomaan. Kovasti olen yrittänyt olla kiintymättä; pihan portit on aina auki, mutta Koira ei halua minnekään. Odottaa puruluu käpälän alla kuistilla maaten kun tulen töistä ja biitsillä hampaankolot täynnä kalanruotoja kun tulen surffaamasta, tuo sandaalini keskelle sanshin-treenejä (“lopetaha se rämpytys jo, mennään kotiin syömään!”) ja puolustaa kotiani vimmatusti ötököitä ja näkymättömiä monstereita vastaan. Pelkää pimeää ja moottoripyöriä. Tykkää nukkua naapurinkissan kanssa aurinkoisella kuistilla.

*huokaus*

–

Tänään iltakävelylla katselin tähtitaivasta. On marraskuun loppu ja illat alkaa viiletä niin että tykkään laittaa jotain pitkähihaista päälle. Koira neuvotteli tienylitysetuoikeuksista ison taskuravun kanssa. Yhtäkkiä tajusin jotain, mikä ehkä tämän blogin lukijoille on ollut jo selvää pitkään: helsinkiläinenen Yoe asuu korallisaarella, keskellä Tyyntä Valtamerta, laittaa ruokaa avotulella, pystyy puhumaan vaikka kuvernöörille japania, soittaa käärmeennahkaista perinneinstrumenttia festivaalilavoilla. Aika hillitöntä. Hetken aikaa lähestulkoon huimasi, huolestutti että ehkä tämä olikin vain elokuvaa jonka lopputekstit lähestyy.

Sarjassamme “tämäkin oli koettava”: kolme tummaksipaahtunutta okinawalaista, tatuoitua surffari/kalastajaa juo awamoria, kokkaa avotulella kanaa, höpisee keskenään okinawan kielellä, ja kuuntelee kattoparruun ripustetusta iPod touch-ihmevehjeestä Tapani Kansaa. “R-A-K-A-S kulta kultasein…” ylittää kulttuurirajoja aika sujuvasti, huomaan.

–

Kotiteatterit ja hi-fi-stereosysteemit …. Aika usein tulee oltua bileenomaisissa tilanteissa, joissa sähköäkään ei juuri ole, mutta läsnäolijoiden ihan tavallisten kännyköiden kautta saa aivan riittävästi musiikkia. Yoen iPodi ja GalaxySII on THX-teatteritason viihdettä. Keskustellaan siitä, mitä täkäläiset kuunteli 80-luvulla – aika pitkälti samaa mitä meilläkinpäin. Joku sanoo että ensimmäinen itse ostettu levy oli Bon Jovin. Toinen muistaa kun MTV aloitti. Kun biisin nimi ei tule mieleen niin google ja YouTube puhelimen ruudulla auttaa. “Yappaa, champuruu jidai saa”, sanoo Saato, tää on tällanen pyttipannuaikakausi, kaikkea sekaisin.

–

Sain töissä ihkuhienon laitteen lainaan, multielectrode arrayn joka toimii paremmin kuin villeissä unelmissanikaan olisin voinut kuvitella. Kotiin ja naapureille palattuani, awamorin äärellä saan selitettyä vailla suurempia ongelmia asian paikallisille. Feilaan kuitenkin täysin yrittäessäni selittää miksi on hyvä että puhelin on SIM-unlockattu. “Maa ikkaa ssaa”… antaa olla.

–

Kielenopiskelusta. Olen alkanut tekemään ihan uudenlaisia virheitä; puhuessani keksin sanoja joiden kanjit on oikein mutta lukutapa väärä (kutsuin Itämerta “naikai”:ksi kun se on “uchiumi”); joskus kun kuulen sanan jota en tunnista, assignaan siihen kanjit lukutavan perusteella väärin (Aya sanoi että koska on “toumei/ n” niin naama palaa helposti; kuvittelin että se olis “itäänpäin aukeava東面” (ja aamusurffaus) mutta kyse olikin läpinäkyvästä 透明(aurinkorasvasta. Nyt on sellasta paksua valkoista tahnaa joka estää palamisen ihan vaan fyysisellä olemassaolollaan.))

Huomaan myös usein tietokoneella kirjoittaessani englantia tai suomeakin automaattisesti lyöväni n-kirjainta kahdesti kun se esiintyy ilman seuraavaa vokaalia, kuten esimerkiksi sanassa kuten-n (japania kirjoitettaessa yksittäinen n-kirjain tehdään niin).

–

Okinawaakin yrittää päähänsä laittaa. Jos nyt kuka ei vielä tiedä, Okinawan kieli ei ole “vain” japaninkielen murre; toki yhtäläisyyksiä on, mutta äkkiseltään musta kyl tuntuu että enemmän ne eroaa toisistaan kuin esimerkiksi englanti ja ranska. Seuraavassa muutamia esimerkkejä japaniksi ja okinawaksi:

• “on nälkä”: J: “O-naka ga suita.” O: “yaasassaa”
• “nimeni on Yoe”: J:  Watashi no namae wa Yoe desu. O: Waamunnooyia Yoe yaibiin.
• “kiitos ruoasta (oli hyvää)”: J: gochisousamadeshita. O: Ippee maasatan.
• “tosi paljon”: J: totemo takusan. O: teeji bannai.

Oppimista ei tee kauheasti helpommaksi ( vaikkakin mielenkiintoisemmaksi tekeekin) se, että joka saarella ja kylällä on oma varianttinsa. Pääsaarella sanotaan “tage” kun tarkoitetaan suurinpiirtein yksikön toisen persoonan pronominimuotoa (japaniksi teoreettisesti “anata”); Miyagilla se on “igamo”. Ikei-saarella sillan toisella puolella oli joku eri sana kans.

–

Opittua. On olemassa niin iso hämähäkki täällä, että se syö pikkulinnun. Aikaa mutusteluun meni 11 päivää mutta jäljelle jäi vain höyhenet. On olemassa myös niin hirveä satajalkainen että Yoe päättää nukkua poikkeuksellisesti sisällä ovet suljettuina. (Siis todella! Yoe ei vähästä säikähdä, mutta reilusti parikytsenttinen gejigeji ゲジゲジ vapautti kevyen kiljaisun vaikka sen näkikin autosta…). On olemassa aalto joka on liian iso. Tupperware-purkit on kivoja mutta niiden kannet on aivan liian pehmeitä ja rotta haukkoo itsensä niistä läpi hetkessä.

Yoen talossa ei ole rottia (kun ei pahemmin ruokaakaan) mutta Aya ja Saato on jo jonkunaikaa säilöneet arvokkaimpiaan – riisisäiliöitä – Yoen keittiössä, kun rotta kävi niin röyhkeäksi ettei piitannut vaikka riisin vieressä nukutaan vahdissa. Asia on toki hoidettu asianmukaisella tavalla, ja talon kattoparruja valvoo nyt musta, Kissa-niminen kulkukissanpentu, jolla on suuret silmät ja paljon mielikuvitusystäviä.

–

Ayalla on hauskaa, kun se pystyy nyt aina kysymään suomeksi että ajaako Saato autoa; Saato vastaa että ayako ayako.

Eräänä päivänä oli paljon työtä, töissä ja sitten myöhemmin kotonakin, tavaroita ja asioita kannettiin ja oli kuuma ja väsytti ja kaikkea sellaista, eikä ehtinyt syömään oikein mitään koko päivänä. Oli kuitenkin kutsu erään henkilön luo illalliselle; koti oli lähellä merta, pieni ja hyvinkin vaatimaton, kokoa ison henkilöauton verran mutta ikkunoista tuuli viileästi. Illallispata tuotiin pöytään, ja kannen alta paljastui – perunoita. Isoja keitettyjä perunoita. Jokaiselle riitti kaksi, ja voi veljet, vieläpä oli voita laittaa kyytipojaksi.

Aivan täysin liioittelematta, sarkasmin häivättä ja vitsailematta: oi että oli ehkä paras illallinen pitkiin aikoihin. Ne oli vaan niin hyviä, eikä ihminen olisi voinut mitään enempää toivoa. Ja vatsa tuli täyteen.

–

Edellisen blogimerkintäni dramaattisten tapahtumien jälkeen on … no, tapahtunut paljon. Ensimmäiset pari viikkoa meni rauhoittuessa, annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja viettää paljon aikaa saarella riippumatossa, sanshinin parissa ja meressä tietysti myöskin; mutta kyllä se todellisuus sieltä jostain kaivautui esiin ja kertoi että pitää kuules nyt vähän alkaa katsella noita tulevaisuudennäkymiä.

Katseleminenhan yleensä tarkoittaa ankaraa reissausta, ja sitä sitten olikin ohjelmassa; keskiaikaisia kaupunkeja Italiassa ja vuoristokiipeilyä (toim. huom: se Yoen idea että yritetään ratsastaa vuorilaitumelta löytyvillä puolivilleillä hevosilla ei ollut ihan maailman fiksuin, mutta sainpahan muutaman hulluuspisteen taas maailman pikkuaivotutkijoiden silmissä) (toim. huom. saattaa myös olla että joskus tulee kaduttua sitä että ei kieltänyt proffia ottamasta kuvia kun itse tekee uimahyppyjä Gardajärveen, kuulemma yksi niistä on jo nykyään eräänkin henkilön powerpointeissa kohdassa “mikä on pikkuaivojen rooli”). Hillitön kaahausmatka Veronaan mistä muutaman lennon kautta Jerusalemiin. Hummusta, falafelia, mukavanrapeankuivaa lämmintä ilmaa ja antediluviaanisia pikkuaivotutkijoita joiden patchausskilleissä oli niin monta nakkulaa että Yoe vaipuu polvilleen ja itkee nähdessään mestareiden töitä.

Kävin katsastamassa Jeesuksen kuolinpaikan ja bongaamassa messias-syndroomikkoja; Helsingissä yhden päivän ajan vierailleen brasilialais-italialais-venäläis-saksalaisen tutkijakolleegan vein Ropeconiin ja kiinalais-austraalialaisen syömään New Bamboo Centeriin. Wienin pysähdys muuttui läpiajoksi koska treffit siskon kanssa siellä epäonnistuivat – enkä enää jaksanut järjestää lentoja wien-budapest-wien samalle päivälle, mikä oli ehkä hyvä sillä jossain vaiheessa alkoi oikeasti sumeta päässä oma lokaatio ja suunta.

Suomessa oli kuulemma vuosituhannen kesähelteet, Yoe paleli ja sai flunssan.

–

Opittua. Surffaaminen ei ole sitä että otetaan aallosta kiinni ja mennään sen mukana rantaa kohden. Surffaaminen on sitä, että menee pitkin sitä aaltoa, ja kiljuu, ja palaa auringossa, ja ihan joka hemmetin lihakseen sattuu niin ettei jaksa kättä nostaa, mutta aamulla alkaa hermostuttaa kun kello on jo 5:45 eikä vieläkään olla päästy liikkeelle aallonhakuun. Olen harkinnut naamani teippaamista palamisen estämiseksi. Tiedän miltä näyttää kun on itse ilmassa lentämässä naama edellä ja näkee silmiensä edessä kirkkaan veden läpi kiukkuisesti lähestyvän riutankulman.

Surffariloreen olen sen verran perehtynyt että aalto on muuten aina täydellinen Huomenna ja niemen toisella puolella. On alkanut tulla tavaksi se, että noin 5:30 AM kännykkään alkaa tipahdella viestejä kaikenlaisilta ihmisiltä tyyliin “Buma, knee. Tengan, waist but mushy.” (“Bowls, glassy”-tiedonantoa ei anneta kuin lähimmille).

–

Jokaisen ihmisen pitäisi joskus eläissään tehdä niin, että menee festivaaleille useamman sadan ihmisen eteen lavalle yksin laulamaan sooloa. Vieläkään en kestä ajatella kiemurtelematta toissaviikon tapahtumaa mutta kannatti.

–

On muuten hienoa se, kun tulee kotiin illalla, ja löytää pöydältään naapurin kirjoittaman lapun. “Sori, join jääkaapistasi oluita. Siellä ei ollut tilaa kattilalle.” Ja jääkaapissa on kattilallinen hyvää keittoa jonka ansiosta ei tartte töissä useampaan päivään ihmetellä notta mitä söisi.

–

Ja jälleen kerran huomaan että on siinä jotain pirun puoleensavetävää, kun kymmenet nuoret miehet puskee eisaa-tanssiaan pitkin keskiyönjälkeisiä katuja laulaen ja rummuttaen kotikylä-ylpeyttään tavoitteenaan laulaa suohon naapurikylän porukka – ja toki koko tää tanssi-laulu-rummutus on äärimmäisen taitavaa. Obon-juhlien aikaan sain harvinaisen kutsun ystävän vanhempien kotiin lähettämään pari vuotta sitten edesmennyt isä takaisin henkimaailmaan; syötiin perinteistä naudansuolikeittoa, kaikki soitti sanshinia ja kun katsottiin telkkarista doramaa, perheen äiti toi mullekin tyynyn ja viltin. Myönnettävä on, että silmissä oli muutamakin tippa kun perheenäiti ja perheen vanhin poika lausuivat loppurukouksia (ja antoivat myös Yoen polttaa henkirahoja) ja pyysivät esi-isiä pitämään huolta Yoesta. Lapsenlapset kiipesivät puusta valtavan kasan dragonfruit-hedelmiä joita sai sitten jaella seuraavana päivänä töissä.

–

Niin siellä töissä asiat etenee jännittävästi. Jokin aika sitten pomo ilmoitti että ottaa lopputilin. Ja poistuu maasta suurinpiirtein saman tien, kolmen viikon sisään ilmoituksestaan, eli viikon päästä tästä päivästä lukien. Jännittäväksi tämän tekee se, että tavallaan koko okinawan olemassaoloni on sidottu pomon olemassaoloon; jos labranjohtajaa ei ole, ei ole labraakaan, eikä labralaisia. Kaikeksi onneksi koko tiedekunta ja administraatio on jälleen kovasti tarjoamassa yoelle moraalista tukea. On vielä vähän kyseenalaista, että miten ja josko tämä moraalinen tuki muuttuisi sellaiseksi missä palkka juoksisi ja kokeita saisi tehdä. Itse voin vaikuttaa asiaan harvinaisen vähän, joten suhtaudun tilanteeseen puhtaalla ignorella.

–

Taifuuneja tulee ja menee.

Aina on myös seuraava aalto, jonka voi napata  jos yhden missaa.

Edellisviikonlopun Tokionreissulta palattuani sain kuulla että taas odotellaan uutta taifuunia viikonlopuksi. Ja isoa sellaista! Kategoriaa 4! Näin paljon / vähän hehtopaskaaleja! Yoe on jo niin monta taifuunia nähnyt, aina sanotaan että hui onpa kamalaa mut loppujen lopuksi lähinnä tuulee vähän kovempaa kuin tavallisesti ja tulee muutamakymmensenttiä vettä. Puhuttiin käytävillä että muistakaa sitten katsoa ettei parvekkeella ole esineitä ettei lentele päin ikkunoita; mä lähinnä ahdistelin omaa elämääni.

Oli siis tarjottu töitä Princetonista. Menin sinne kuukaudeksi aloittelemaan hommia, tutustumaan tyyppeihin ja suorittamaan vaadittavia muodollisuuksia kaikenlaisten eläinkoelupien ja viisumien saamiseksi. Paluumatkalle lähtiessäni jätin melkein kaikki mukana olleet vaatteet ja muuta roinaa tulevan työpöytäni alle talteen – villapuseroita ei tarvitse enää Okinawalla. Viimeisenä iltana ennen lähtöä labratyypit vei mut huiseaan etiopialaiseen ravintolaan missä jorattiin ihan liian myöhään. Halailtiin vaikka kohta nähtäisiin taas.

Melkolailla itsestäänselvistä syistä en nyt voi lähteä asioita erittelemään – ennenmuinoin olisin luottanut siihen ettei kukaan Suomea lue, mutta kun tuossa on tuo translate-nappikin …. mutta, ei tuntunut ihan hyvältä ihan joka kohta suunnitelmasta. Kaikenlaista tekemistä olisi, ja tyypit on äärimmäisen fiksuja ja pelottavan ahkeria tekemään töitä siellä, ja pomolla suhteita ties kehen tärkeisiin ihmisiin joiden kanssa kannattaa kaveerata tulevaisuuden rahoitussuunnitelmien nimissä.  Eräät asiat vain tökkivät.

Ei pidä antaa pikkujuttujen tökkiä, yoe sanoo itselleen ja aloittelee viisuminhakuprosessia. Alustavasti katsellaan kalenterista jäähyväisbileiden aikatauluja. Ehtiikö vielä surffaamaan duunikavereiden kanssa, mahtuuko kalenteriin lyhyt viikonloppu Zamamilla. Blogin uutta ilmettä olen miettinyt, uuden ajanjakson nimi on syntynyt ja mielessäni olen maistellut hieman uudenlaista kertojanääntäkin. Maapallon toiselle puolelle kommunikoidaan tavoin ja toisin. Craigslistilta on tilattu RSS-feedi Princetonin lähistön vuokra-asunnoista.

Taifuuni saapuu lauantai-iltapäivällä. Tavallista tuulta ja sadetta; en ole aikoihin raatsinut mitään kivaa tehdä puutarhassani koska olen  maasta lähdössä, joten katsastan vain että ikkunat on noin suurinpiirtein kiinni ja lähden naapureille kylään, jotain pientä purtavaa ja kolme olutta mukanani kuten tavallista. Kuunnellaan sateen ropinaa;

Saato on naulannut talon ikkunat ja ovet umpeen, joten tuuli ei käy ikävästi niskaan. Laitetaan ruokaa kamiinalla – aineslistalla mitä nyt kukin löysi kaapeistaan. Edellinen yö meni kylän sanshin-remmin kanssa kylillä riehuessa (videoita tässä ja tässä) ja muutenkin on huonosti viimeaikoina nukuttu. Nukahdan lattialle neopreenitakkini alle.

Joskus pitäisi varmaan huolellisemmin kirjoittaa siitä, mitä tää tieteentekeminen oikeasti käytännössä on jos sitä haluaa sillai aikuisten liigassa pelata. Tästä tulee muutenkin pitkä kirjoitus joten jätän sen taas toiseen kertaan ja selvitän vain sen, että vaikka ura ei kiinnosta pätkääkään, ilman uraa ei saa pieni ihminen tehdä tiedettä niinkuin parhaaksi näkee. Ja koska isot pojat määrää pelin säännöt, niillä on pelattava vaik ne ois kuin väärät. Sääntöjä on monia, muun muuassa sellainen että jos Princeton tarjoaa töitä niin sinnehän lähdetään. *huokaus* Vaikka kuin ei huvittais ja tuntuis kurjalta.

Herään viluissani ovenpielessä lattialla, Saato ja Aya käskevät peremmälle, täällä on lämpimämpää ja laitetaan sulle viltti riippumattoon, nukut siinä paremmin, eikös. Mutisen jotain että mitäs tää nyt kun tähän aikaan päivästä nukutaan jo, pitäiskö mun mennä kotiin häiritsemästä – elä höpsi yoe, nyt on taifuuni, parempi että oot vaan täällä. Viimeinenkin ovi salvataan tukevasti; lämpötila tippuu hetki hetkeltä, mutta se ei tunnu sisällä missä kamiina savuttaa vähän sisäänkin ja tulella porisee teevesipannu. Sähkötkin menee – niinkuin aina – mutta talossa jossa yleensäkään sähköä ei suuremmin käytetä on ihan riittävän valoisaa öljylyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Sadepäivään sopii vallan mainiosti tuore Handbook of Brain Microcircuits, johon en ole ehtinyt aiemmin tutustua. Nukahdan taas jonnekin Striatumin ja Globus Palliduksen välille.

Turvassa

Lisähankaluutta kaikkeen tähän tiedepohtimiseen tulee yksinkertaisesti siitä, että ihminen alkaa tulla vanhaksi. Siinä(kin) mielessä siis että liigaviranomaisilta loppuu hyväntahtoinen junnutukeminen joskus siinä neljänkympin kieppeillä. Onnekkuutta on siis ollut pelissä, kun tähän juuri tarvittavaan saumaan ilmestyy kuuluisa princetonilainen professori joka ihan hirveästi haluaa yoen sinne töihin, justnytheti. Pari vuotta tiukkaa työntekoa ja keskittymistä, niin eiköhän sitä vielä päästä itsenäistymään ennen eläköitymistä. Jei.

Tuuli on voimistunut valtavasti. Riippumatto ei tunnu enää parhaalta paikalta, paleltaa selkään vaikka puhurin tosissaan heiluttelema puinen talo keinuttaa tosi mukavasti. Jotain kaatuu pihalla. Puu, toinenkin. Naapuritalon kattotiilejä ropisee seinään. Puuskat aiheuttaa sellaisia ilmanpaineenvaihteluita että korvat menee lukkoon. Ulkosuihkun vesiputki katkeaa ja Saato pääsee putkimiehenhommiin; Aya ja Yoe luimuilevat sisältä taskulamppujen valossa kun banaanipuut viistävät maata. Puhelinta ei ystävilläni ole laisinkaan, mutta yoen kännykällä katsomme että vielä muutama tunti on myrskyn huippuun. Vetäydymme vielä pienempään tilaan, seiniä verhotaan huovilla, vielä muutama ruuvi ikkunanluukkuja tukemaan. Itikat pysyvät poissa hyttyssavulla ja pahat henget salviansavulla.

Kun havahdun seuraavan kerran, on pimeää. Kynttilät on sammutettu. Lattia tärisee tuulessa. Tuntuu siltä kuin ulkona ei mikään voi enää olla pystyssä; Saato raportoi että koko saari on pimeä. Sisäkatottomassa talossa kattotiilien tilkkeitä ropisee lattialle.

(Myöhemmin käykin ilmi että saaren viljelmät ovat valtaosalta tuhoutuneet; koko vuoden tupakkasato on mennyttä, ja melkein kaikki vihannespellot on kuin kulovalkean jäljiltä. Edessä on kovin ankea vuosi monille.)

Edellisenä aamuna, kehnosti nukutun yön jälkeen, olin paistamassa tapani mukaan leipää. Leivästä tulee sievä ja hyväntuoksuinen. Jahkailua. En uskalla. Miten tän nyt sanois. Sty auttaa sanojen valinnassa. Kirjoitan Princetoniin lyhyen mailin, jossa kohteliaasti mutta päättäväisesti ilmoitan kieltäytyväni kunniasta työskennellä siellä.

Painan send-nappia, maltan olla peruuttamatta toimintoa Google Mailin undo-napilla, otan leivänpuolikkaan, vien sen Saaton ja Ayan talon rappuselle. Nukkuvat vielä kai, raapustan hiraganoilla paperille että tämän aamun leipä tässä, syökää.

Hipsiessäni pihan korallihiekalla Saato ilmestyy kuistille, katsoo ja kysyy että mitä. “Sanoin kohteliaasti Princetonille että kieltäydyn työpaikasta”, paljon vaivaa menee siihen että ääni on huoleton. En huijaa ystävää, joka ei ratkea riemuun niinkuin kaikesta saarelaisten poistumiseeni liittyvästä surusta voisi päätellä vaan katsoo vakavana. “Pitää mennä töihin nyt, toivottavasti leipä maistuu”, vilkutan. Saato ei sano mitään ennenkuin olen portilla: itterasshai. Mene ja tule takaisin.

Aya mailaa myöhemmin päivällä hätääntyneen oloisena, kysyy että oonko kunnossa ja muistanhan että saaristolaiset ovat aina tukenani jos vain tarvitsen. Allekirjoittaa “Sisaresi Aya”.

Töissä saan flashbackeja tämän blogipostauksen otsikon mukaisiin muistoihin. Että mitä teit. Viestintäpäällikkömme nielaisee ensimmäisen kommenttinsa ja sanoo sitten että no varmasti mietit asiaa tarkoin. Duunikaverit reippaasti sanovat olevansa iloisia, ehditään vähän enemmän vielä surffaamaan ja sukeltamaan, eikös niin. Ja sullahan on varmasti suunnitelma B, tietysti, joo? Ja nyt heti ens viikolla on apuraha X:n deadline, paperia sisään vaan, heti?

Ei ole varasuunnitelmaa. Lähiaikoina ei ole mitään hätää, massiivinen palkkani juoksee täällä vielä kuukausitolkulla ja kyllä mä nyt sen verran pätevä heppu olen et joku mut varmasti palkkaa, jos ei muuta niin tiskaamaan koeputkia. Muutama avoin työtarjous Euroopan puolelta on kyllä tiedossa, mutta miten nyt niidenkin kanssa käy, ja jos niissäkin on sitten yhtä lailla epämukavaa kuin New Jerseyn perukoilla.

En pysty keskittymään töihin, huimaa ja polvia heikottaa. Käteen oli annettu tiketti kohti oikeaa tiedeuraa, sellaista jossa päästään puhumaan TED-konferensseissa ja kirjoittamaan kirjoja ja ratkaisemaan maailmankaikkeuden saloja – ja vielä tärkeämpää, uraa jonka avulla voisi joskus palata Okinawalleni ja jäädä pysyvästi saaristolaiseksi. Viskasin  menemään kun oli vähän karhealla paperilla se. Työkaverit käskevät kotiin nukkumaan.

Nukahtelen ja heräilen puisella, käsintehdyllä lattialla villahuopien päällä. ”Onkohan sillä kuumetta”, kuulen ystävieni miettivän, Aya kokeilee otsaani, käärivät mut vielä yhteen huopaan. En tunne kuumetta mutta en halua olla ajatusten kanssa hereillä.

Talon tukipylväät natisevat. Herään jonkun särkymiseen säikähtäneenä. Saato istuu seinän vieressä öljylyhdyn valossa ja valvoo. Hymyilee. Elä huoli, nuku vaan. Tää on mun rakentama talo. Kestää kyllä. Aya katsoo mua viereiseltä huovalta ja hymyilee unisena. Kiva kun olet siinä.

Aamu koittaa ja herään kun ovien laudoitukset puretnaan. Uskomaton määrä aurinkoa ja lintujen ääniä. Aamiaieksi pikakahvia ja kaikkea mitä sähköttömästä jääkaapistani pelastan. Verkostopuhelukierros todentaa että Okinawan paras taifuuninjälkeinen aalto on kotirannassamme, joten sinne suuntaamme kunhan nousuvesi on kohdallaan ja kaatuneet puut raivattu autojen edestä pois – ainakin polttopuuta riittää loppuvuodeksi. Kun tarpeeksi on kastuttu aalloissa, lihaskipuja hoidetaan kylpemällä tulisijan päälle rakennetussa ammeessa, ja jos nyt jotain murheita kellä vielä oli, ne haihtuu kun pääsee haukkaamaan tuoretta hapanruisleipää joka on paistettu puu-uunissa. Haaleata Orion-olutta ja toisaalta naapuristosta saatuja sieniä riisin kanssa. (Äänimuisto aalloilta: pitkin riuttaa nousevia vislauksia kun lautailijat huomaavat aallon tulevan ja tiedottavat muille siitä <3)

Sähkötkin palaa saarelle jossain vaiheessa, mutta jään seuraavaksikin yöksi puulattioille nukkumaan (“kawa no ji” 川の字、”joki-merkki”, tarkoittaa muinaista tapaa jossa perhe nukkui samassa huoneessa vierekkäin). Puhutaan aivoista, avaruudesta ja surffaamisesta – ja ihan sivuhuomautuksena: tekee hyvää ihmisen tiedesuunnitelmien selkeydelle että selittää sen täysin koulujakäymättömille ihmisille noin 35 sanan sanavaraston ja kolmen lauserakenteen avulla. Yhtäkkiä mä muistan taas että miksi mä teen mitä teen, ja melkein naurattaa ajatellessani kuinka tyhmä olin kuvitellessani että sitä varten Princeton olisi ollut oikea osoite! En mä siellä olisi saanut selville miten aivot toimii, vaan miten toimii amerikkalainen kilpailutiedeyhdyskunta. Projektit joita oli tarjolla ois kyllä ehkä tuoneet julkaisupisteitä, mutteivat vastaisi yhteenkään mielenkiintoiseen kysymykseen aivojen toiminnasta.

Aamulla kaikki on edelleenkin täydellistä – ihana maanantai-aamu, täynnä mahdollisuuksia – sadekausikin näyttää väistyvän, edessä on kesä.

En tiedä miten tästä eteenpäin. Paljon ajatuksia pyörii päässä, monet niistä on pelottavia. Eniten se, että vaikka töitä aina löytyy, voi olla ettei Okinawalle pääse takaisin enää. Sekin, että taas joutuu tilanteeseen jossa pitäs tehdä tyhmää työtä uran eteen. Ehkä musta ei vaan ole tähän, sittenkään.

Kaverit ja muut voivottelee että onpa Yoe parka kun sillä on tollanen liabiliteetti kun se on tykästynyt saareensa, sil ois paljon helpompaa jos sitä ja niitä hupsuja saarelaisia ei olis. Vois keskittyä olennaiseen.

They don’t know a thing.

ps. Jonain päivänä blogaan jostain muusta aiheesta. Ihan varmasti.

Kamadou, the treasure of the island, a photo by marylkayoe on Flickr.

Joskus pitäisi uskoa omaa tietoaan. Voisin vaikka oppia, että “kai se on ihan okei” ei välttämättä tarkoita samaa kuin “okei, voit lakata ajattelemasta”.

Okinawalainen Habu-käärme on yksi maailman myrkyllisimmistä – pienempikin purema on ihmiselle hengenvaarallinen, ja omin silmin näin aasin rinnassa kaksi kuuden sentin etäisyydellä toisistaan olevaa, valtoimenaan vuotavaa hampaanjälkeä. Aasi kuitenkin näytti lähinnä järkyttyneeltä, ja verentulon tyrehdyttyä alkoi syödä tavalliseen tapaan. Yritän tällä puolustella itseäni ja uskotteluani että kyllä se siitä. Varsinkin kun joku lehmien omistaja sanoi että kyllä hevoseläimet pärjää. Eikä tosiaankaan ollut mitään eläinlääkäriä saatavilla ilta-aikaan kaukaisille saarillemme.

Aamulla tilanne näytti paljon huonommalta. Niitylle jolla aasi oli ollut ruokailemassa oli rakennettu katos ja kannettu sylikuormittain sokeriruo’onvarsia pehmikkeeksi, joilla selkeästi huonovointinen eläin makaili omistajansa vieressä. Hengitys kuulosti raskaalta, mutta vesi maistui. Pestiin haavat uudelleen; varmuuden vuoksi soitettiin paloasemallekin mutta eivät sieltä lähde eläimen vuoksi vastamyrkkyä tuomaan. Eläinlääkäri saapui iltapäivästä, antoi kipulääkettä ja tulehduslääkettä ja hyytymisenestoainetta ja tiputti suoneen suolaliuosta (“ei ole vastamyrkkyä antaa eläimille”); nämä toimenpiteet piristivät paitsi omistajia myös aasia, joka jaksoi jonkin aikaa taas syödä ja melkein seistäkin. “Jääräpäinen eläin”, totesimme. Ei ota askeltakaan jos ei halua, eikä selkeästi halua antaa jollekin käärmeelle periksi.

Illalla näytti vieläkin paremmalta, kaulaan noussut turvotus tuntui pienemmältä vaikka turpa ja jalat olivat kylmät. Peittoja oli tuotu, uudelleen vuotamaan alkaneet haavat pidettiin puhtaina ja pehmeää turpaa lämmitettiin käsin. Aasin ympärille oli noussut pieni telttakylä, nuotio toi lämpöä ja valoa, hyttyssavut pitivät inisijät loitolla ja aasin lepopaikan ympärille oli tehty pahalta suojaavia sangwaa-ruohotalismaaneja. Naapuritalon vanha koirakin oli paikalla ja parhaansa mukaan otti osaa hoitotoimiin nuolemalla aasin kasvot ja korvat.

Kahden aikaan aamulla hengitys kävi vaikeammaksi, ja aasimme Kamadou kuoli pää Saaton sylissä. Harventunut valvojajoukkomme kuivasi kyyneleitään hitaasti viilenevään kaulaan. Omistaja jäi viettämään yönsä tulen ääreen.

Aamulla syömme yhdessä aamiaista, kaikki ovat tuoneet mitä parhainta löysivät. Edessämme on tilanne, jossa on selvitettävä miten parisataa kiloa aasia saadaan pois viidakkoniityltään ja haudattua, kun “soitetaan kaupungin eläinviranomaisille” ei ole vaihtoehtojen joukossa.

Kattopellin palalle siirretty, vilttien alle peitelty eläinparka kiskottiin saaristolaisäijien ja -surffareiden toimesta lähemmäs tietä, jonne maasturi oli saanut perävaunun tuotua. Kuulostaa helpommalta kuin mitä oli. Jostain löydettiin pieni kauhakuormaaja, jolla Gishi-san kaivoi montun kauniille paikalle sanshinien valmistukseen käytettävän puun juurelta. Viimeiset metrit peräkärrystä hautaan siirsimme aasia käsin, jaloista, hännästä ja kaulasta kiskoen.

Kuopan pohjalle Kamadou asetettiin mukavan näköiseen asentoon, peiteltiin banaaninlehdillä, orkideoilla ja muilla viidakkokukilla. Yoe laittoi matkalle mukaan omenoita, Aya poimi aasin lempiheiniä. Saariäijät seisoivat päät paljaina, kun vanhin heistä aloitti rukoukset (joiden sisällöstä en okinawankielellä ymmärtänyt muuta kuin sanat aurinko, meri ja maa) ja me työnsimme multaa kuoppaan, ensin käsin, sitten lapioilla. Sade oli lakannut, mutta multa muuttuu kasvoille tartuttuaan mudaksi kun sen kyynelillä kastelee. Kun pitkät korvatkin ovat peittyneet, kauhakaivuri jatkaa. Maa on yllättävän nopeasti tasainen.

Katsellaan sanshin-puuta. Muutaman kymmenen vuoden päästä se on suuri ja kaunis ja sen rungosta voi valmistaa soittimen, sanoo Gishi, seurueen vanhin.

Korallisaarilla tuulee ja on käärmeitäkin.

From 2011-05-14