Korallisaarella tuulee

Yksi syy miksi blogaan harvoin: vaikka kaikenlaisia ideoita aina putkahtelee päähän, aina kun avaan blogausalustan niin tyhjä tekstikenttä imee ne johonkin mustaan aukkoon ja sitten en saa sanaakaan kirjoitettua.

Toinen syy: tämä tällä saarella elämisen ihmeellisyys alkaa tuntua niin tavalliselta, että tuntuu että ei nyt ketään voi kiinnostaa se. Sitten käy taas niin kuin tänään, että Miyako-saaren (joka on siis saari vajaan tunnin lentomatkan päässä) joku koulunrehtori tai muu jehu lähetti mulle korillisen oman kanalan munia ja pyynnön tavata - hän kun haluaisi oppia lisää siitä ihmeellisen hienosta suomalaisesta koulujärjestelmästä. (otetaan vastaan: munakasreseptejä.)

Niinettätuota. Kävin tuolla manner-Japanin puolella viettämässä joulut ja uudetvuodet; syötiin perinteistä tokionsuomalaista jouluruokaa, perinteisesti lattialla ison pleikkascreenin loisteessa (Assassin’s Creed II pelattu puoleen väliin). Kaaduin Naganon olympialaskettelurinteessä lumilaudallani useammin kuin oli terveellistä (onneksi täysikuun alla kuumalähdekylvyssä lojuminen korjaa monta kipua), ja kiivettiin Mitake-vuorelle tervehtimään vuoden ensimmäistä kuunnousua. Juoksin kaksi kertaa keisarinpalatsin ympäri (ja vain melkein hukkasin puolet varpaasta), shoppasin (ihan vähän) Akihabarassa ja hienoissa tavarataloissa (joissa huomasin ahdistuvani kun vaatetus ja hiukset ei ollu ihan trendikkäitä) ja ennen kaikkea… SÖIN.

Enkä edes japanilaista ruokaa, vaan ihan tavallista hyvää ruokaa. En muistanut edes miten paljon hyvää ruokaa puuttuu okinawalla. Taivaallista currya Osakissa, ehtaa kebabia Akihabaran kujilla, täydellistä sisäfilettä Megurossa, mahtavan hyviä burritoja ja muuta meksikolaista laskettelurinteen juurella (ja aika hyviä täytevoileipiä siellä rinneravintolassa)… puhumattakaan jokapäiväisestä mainiosta lattekahvista.

Tuli myös hankittua ihan uusi benchmark johon verrata saamaansa palvelua.

Viimeisenä päivänä kävin asioimassa pankkini konttorissa; suomen tilille piti siirtää jonkinlainen summa rahaa. Toimenpide on nykyaikaan nähden järjettömän monimutkainen, ja luulin kahdesti jo feilanneeni sen - ensin en ollut muistanut ottaa tilinumeroni IBAN-koodia selville (mutta pankkineiti avuliaasti googletti sen mulle), ja olinpa taas ajattelemattomuuksissani jättänyt Virallisen Nimikirjoitusleimasimeni kotiin (mutta pankkineiti järjesti asian muuttamalla tilini oikeutuksen kynä-allekirjoitusmuotoon) - mutta ehkä noin tunnissa pääsin ulos.

Saan kuitenkin matkalaukkua sulkiessani hätäisen puhelinsoiton pankkineidiltä - olin näes unohtanut virallisesti ilmoittaa osoitteenmuutoksestani pankkiin, ja kun käyttämissäni henkilöllisyystodistuksissa lukee nyt Okinawan osoite Ikebukuron osoitteen sijaan, tämä tilisiirto ei nyt vaan voi mennä läpi, voisinko mitenkään palata konttoriin allekirjoittamaan osoitteenmuutoslomakkeen?

Katse eteenpäin

Hitsi. Pahoittelen, että olen tässä kahden tunnin päästä nousemassa lentokoneeseen, ja kiroilen mielessäni että no, jäipä sitten sekin tilisiirto tekemättä - seuraavan olis voinut sitten tehdä jo etelänsaarilta puhelimitse.

Voivoi, pahoittelee pankkineiti. Mihinkähän aikaan olen lähdössä sinne kentälle ja missä olen nyt? Ajattelen että varmasti neiti sanoo että hyvinhän siinä ehtii kipaisemaan taka-Meguroon, mutta ei lainkaan.

“Sopisiko teille, että tulisin sille Tennozu Islen asemalle jolta olette lähdössä kentälle muutamaa minuuttia ennen junan lähtöä? Niin saataisiin nämä paperit eteenpäin ennen matkaanne.”

Ja niin siinä vaan kävi, että kymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa jo, minua odotti laiturilla sievä pankkineiti pinkissä poplarissaan, kaavakkeet valmiiksi esillä ja tarjosi kynää, selitettyään ensin huolella kaavakkeen sisällön. Pahoitteli vielä siinä samalla paitsi sitä että matkasuunnitelmiini tuli tällainen varttitunnin mutka, myös Sellon ampumatapausta.

Rahat siirtyy Suomeen ja Yoe takaisin myyttiseen Japanin Pohjois-Karjalaan, Okinawan unohdetuille kankaille missä farkut vaihtuu verkkarihousuun, kengät crocseihin ja viiden tähden intialaiset illalliset mikrolämmitettyyn eines-karriin. Google-puhelinkaan ei enää kiinnosta kun ei mailla halmeilla ole mitään käyttöä AR-kilkkeille tai navigaattoreille.

Taas näitä sattumuksia.

Naapurintäti oli tuossa jo aikaa sitten kysellyt että olisinko vapaa tiistaina, kun olisi sellainen pienimuotoinen joulukerääntyminen. Neljältä olisi alkamassa. Saavuin siis paikalle, hiipparoin sivuovesta sisään niinkuin aina ja kysyn keittiössä häärivältä tutulta toiselta tädiltä että voiko auttaa jotenkin. “ei, ei, mene sinä tuonne vain seurustelemaan”.

Vierasjoukko koostuu poikkeuksellisesti lähestulkoon ainoastaan eläkeikää lähentelevistä miehistä. Seurassa on useita saaren silmäätekeviäkin. Tervehdin kaikkia kohteliaasti, kaikki ovat tosi innoissaan kätellessään mua ja lahjojakin saan. Olen vähän hämilläni että mites, mutta kai se nyt joo, olenhan ulkomaalainen ja kaikkea.

Perinteiseen tapaan tilaisuus avataan kun paikalle ilmestyy kolmihenkinen perinnemusiikkiorkesteri joka esittää muutaman koten-tyylin kappaleen joilla toivotaan hyvää menestystä alkaville projekteille ja ystävyydelle ja juhlille. (Pikkuisen haluaisin muuten valittaa siitä jonnekin, että täällä tuntuu olevan tapana, että jos joku jossain soittaa jotain perinnemusiikkia, erityisesti jos se joku oikeasti OSAA soittaa sitä, niin jonkun on ihan pakko tulla kovanjuureen höpöttämään ja kertomaan ja kääntämään että mitä niissä laulunsanoissa nyt sanotaan… “tässä kerrotaan kuinka sade saapuu, ja kukka on nupullaan… nyt pisarat tippuvat kukan terälehdille … nyt kukka aukeaa… ” … perhana ei pysty keskittymään kuuntelemaan sitä musiikkia lainkaan!) Soiton jälkeen naapurintädin serkku (jonkin komitean puhemies) alkaa pitää puheita, kuuntelen minkä kerkiän (istuttivat mut saaren sanshin-soittajien vanhimman viereen niitä kuuntelemaan). Serkku pyytää esiin muitakin pitämään puheita, huomaan, että vaikka aikaisemmin kaikki puhuivat ah nii pakksuvva saarrelaisskiäältä etten sanaakaan ymmärtänyt, nyt tulee kirjajapania. Ja jostain syystä jokainen puhuja mainitsee mut, ja kiittelee kuinka oli hienoa että tämä juhla on onnistunut, ja minä suuri tutkija irtauduin kiireisistä töistä saapuakseni paikalle…

Ja hups, yhtäkkiä yoe käsketään nousemaan seisomaan ja pitämään puheen. Auh. Ouh. Onneksi alla oli jo toinenkin lasi viiniä.

Ruokapöydässä viimein ymmärrän, mistä on kyse. Saaren koko ylimystö on kutsuttu paikalle sillä verukkeella, että pääsisivät tutustumaan muhun. Kun viimeinenkin maljapuhe on loppunut, serkkumies tiedottaa että tämä tilaisuus kestää iltakahdeksaan, joten kaikilla pitäisi olla aikaa päästä juttelemaan Yoen kanssa.

o-ou.

Mutta todellisuus onkin vielä vimmampi. Naapurintätini ja serkkunsa (jotka ovat seudulla hyvinkin primus motorien asemassa) olivat saaneet tietää, että Ylemmillä Tahoilla on tarkoituksena sulkea saaren koulu. (siitä, miten traagista tämä olisi, vähän myöhemmin.) Ja tämän illan tarkoituksena oli saattaa kaikenlaiset tärkeät ja voimalliset henkilöt yhteen jotta asiasta voitaisiin alkaa keskustella. Vuorotellen siis serkkumies ja sanshin-päällikkö kutsuvat eri henkilöitä lausumaan ajatuksiansa; jossain vaiheessa minäkin nousen seisomaan ja kaunopuheisesti (lue: rikkinäisellä kolmivuotiaan tasoisella japaninkielellä sotkettuna englanninkieleen ja naapurintädin tulkkaukseen) kerron kuinka saaren yhteisö on ainutlaatuinen, ja äärimmäisen tärkeä säilyttää, ja koulu on sille elinehto. Vanhat papat nyökkäilee ja murahtelee hyväksyvästi.

Iltakahdeksalta serkkumies päättää virallisen juhlan ja ilmoittaa että seuraava tapaaminen aiheesta olisi sitten tammikuussa, ja katsoo kysyvästi muhun päin. Toki, toki tulen paikalle. Muutkin lupaavat.Poistuessaan kaikki kättelevät mua, ja moni yrittää kumartaa syvemmälle kuin minä. Kiitollisuudenosoituslauseita virtaa.

Epävirallisen osuuden alkaessa olen niin poikki nelituntisesta japanintaiteilusta (ja mun piti soittaa sanshinia melkein jokaisen kanssa… onneksi yksi hiukan nuorempi sanshin-jannu jossain välissä rupes opettamaan uusia biisejä koska aloin kyllästymään samaan asadoyayuntan vääntämiseen)  että jaksan tuskin tehdä muuta kuin nukkua koiran kanssa sohvalla kuunnellen toisen, sokean naapurintädin kertomuksia siitä kuinka hän oli 30 vuotta töissä Perussa ennenkuin pääsi palaamaan takaisin Miyagille. (Sanshin-päällikkö myöskin melkein syntyi peru-okinawa -linjan rahtialuksella, mutta ehtivät maihin ja isä joutui rakentamaan äidille vajan jossa synnyttää kun talo ei ollut valmis ja satoi kaatamalla.)

Mutta niin, se koulu. Tragedia. Jos nyt jollekulle on jäänyt epäselväksi, asun saarella jolla on aivan ainutlaatuinen oma kulttuurinsa (silta mantereelle rakennettiin vasta 25v sitten). Jos lapset joutuvat matkaamaan toiselle saarelle isoon kouluun, koko tämä ihmeellinen yhteisöllisyydentuntu, tiukat siteet saarelaisluokkatovereihin alkavat kadota. Lisäksi: saarelle on sillan rakentamisen jälkeen alkanut paluumuutto, nuoria perheitä on palannut juurilleen tietäen että vaikka he itse käyvät autolla mantereella töissä, lapset voivat käydä lähikoulua. Jos koulua ei ole, on vaikeaa kuvitella miksi kukaan haluaisi muuttaa lasten kanssa saarelle.

Koulun opettajat ovat kaikki paikallisia, ja suuresti arvostettuja henkilöitä (useita oli paikalla tilaisuudessa), jotka ovat tunteneet lapset usein jo allekouluikäisestä alkaen.  Ja lisäksi kuulin väitettävän että sillä toisella saarella jonne ala-aste muuttaisi Miyagilaisia pidetään juntteina ja epätrendikkäinä ja muuta …

Niin että apua. Ei ole tietenkään ainutlaatuinen tilanne tämä - varmasti vähän sama asia kun mikä hyvänsä malminkartanon ala-aste on ollut sulkemisuhan alla - mutta jotenkin tuntuu todella huonolta. Voi olla että rahaa ei vaan riitä (Japanin uusi hallitus on kovasti karsimassa hallinnon hukkamenoja, ja valitettavasti koko Okinawa tuntuu mannerjapanin mielestä olevan hukkameno…), mutta jos joku nyt päättää tämän koulun sulkea, sen olisi hyvä ymmärtää että käytännössä Miyagin kulttuurin lopullinen häviäminen alkaa siitä.

Piih. Ja mitä mä muka voin tehdä asialle? En tunne ketään, en osaa edes kieltä niin että voisin lukea paikallisia sanomalehtiä (eikä aika riitä edes hesarin lukemiseen joten…) … ainoa mitä osaan on tää pöhkö sosiaalinenmedia - voisihan sitä perustaa jonkun facebook-ryhmän, ihan vaikka vaan esimerkillistääkseni sitä miten turhia kaikenlaisen “Vastustan!” -facebook-ryhmät sun muut on joilla ihmiset vaan vähän koittaa korjata huonoa omaatuntoaan siitä kun eivät OIKEASTI tee mitään.

Oikeasti, mitä ihmiset Oikeassa Maailmassa tekevät jos niiden koulu uhataan sulkea?

Ei kai auta muu kuin jatkaa kohteliasta hymyilyä, opetella lisää korulauseita puhuttavaksi kokouksissa. Ehkä opetella Miyagin omia sanshin-kappaleita.

Talvipäivänseisaus

Tänään on vuoden pimein päivä.

Pimeys on silviisiin hyvä, että ehtii näkemään upeita auringonnousuja työmatkalla. Eikä tarvitse odottaa kovin myöhään illalla että kehtaa lähteä juoksulenkille - on viileää, ja vaikka itsetunto on noussut sen verran että ihmistennähdenkin jo kehtaa hölkytellä, niin pimeällä vaan keho lentää paremmin.

Erityisesti tänä iltana, jolloin pääsin pitkästä aikaa kunnon juoksulenkille pimeälle kaichuudooro-meritielle. Jossain vaiheessa oli kai tullut juostua vähän liikaa liian lyhyessä ajassa ja piti laittaa jäsenet lomalle, ja nyt on pari viikkoa opeteltu taas juoksemaan (varovaisemmin, hitaammin, huolellisemmin) - ja tää oli ensimmäinen kerta kun sai kunnolla taas rytmistä kiinni, valopylväät vaan vilistää ohitse kun juoksee sillan ylämäkeä kohti tähtitaivasta - jossa on, kuten aina tähdenlentoja.

Kirjaimellisesti jouduin kuitenkin haukkomaan henkeäni kun yksi tähdenlento ei sammunutkaan siinä lyhyessä ajassa mitä ne tuppaa tekemään, vaan ihan oikeasti putosi, putosi, nopeammin, muuttui säkenöiväksi ja kehitti leimuavan pyrstön - kunnes sammui pois (näytti siltä kuin se olisi ollut n. 30m meren yläpuolella sammuessaan).

(on toki mahdollista että pimeällä merellä oli joku kalastaja viskannut tupakan TOSI korkealle. tykkään kuitenkin enemmän siitä selityksestä, että ihan lähelle putosi avaruudenkappale.)

–

Eräillä festivaaleilla luokseni tuli noin puolen oluttölkin reipastama nuori jannu juttelemaan, mistä olen ja mikä on nimi ja sellaista.

Sanoin  että nimeni on Yoe, ja katosin omien ystävieni sekaan.

Festareiden loppupuolella sama kundi (aivan tol-kut-to-man syötävän suloisen ihqnätin kaverin kanssa!) tulee kyselemään lisää ja esittelee mut tuikkivasilmäiselle kaverilleen (jolla ikää oli varmasti puolet vähemmän kuin pikkuveljelläni) - kertoo, että tässä on tällainen suomalainen tyyppi joka asuu Okinawalla,ja sen nimi on Nomu.

(kyllä, vitsin ymmärtämiseen tarvitaan kevyttä japaninkielentaitoa.)

–

Peruna.

Yoen Koekeittiö on havainnut, että a) mangosose ei sovi tähtitorttuun (mangon maku on jotenkin liian … vieno, se hukkuu torttutaikinan taakse niin että jäljelle jää vain ilmelyys b) glögi kannattaa mieluiten tehdä käyttäen tuoretta inkivääriä ja sitruunankuorta ja kokonaisia kardemummoja ja kanelitankoja ja neilikoita; choya-luumuviini sopii myös sekaan täkäläisen mustikka+mustaviinimarjamehua sisältävän halpispunaviinin kanssa.

Mutta tärkeintä: mikään, mikään ei voita sitä elämystä, kun syö omasta maasta omin pikku kyntösin kaivamansa uuden perunan tuoreen, itsekasvatetun tillin kera, ja toki voita ja maitoa lasissa ja ruisleipää ja juustoa …

Extreme-gardeneeraukseni on siis edennyt, ja syön säännöllisesti sieltä riipimiäni retiisejä aamuisin, tomaateissa ja pensasmustikoissa on kukkia ja vihdoin on basilikakin juurtunut. Paikallinen makea punaperuna kasvatti valtaisan maanpäällisen osan ja kun kaivoin juureksen esiin, se oli pelottava ja kiemura. Hrm. En olis kyl tiennyt mitä sillä tekisinkään.

–

Kävin DIY-liikkeessä tutkimassa hiirenkauhistuksia. Lukuisat sievät sarjakuvat tuotteiden kyljessä opastivat minulle kuinka tehokkaasti tämäkin liimasysteemi tarrauttaa hiiren joka hikoilee hädissään kun ei pääse karkuun; tai kun ilahtunut hiiri syö tämän herkullisen näköisen nokareen niin se alkaakin voida pahoin ja kuolee tuskissaan. Ulkona oli kylmä, piti laittaa autossa lämmitin päälle. Ajattelen parkoja pieniä hiiriä, jotka etsiytyvät jonnekin lämpimään talvipakkasilta. Totesin että kunhan pysyvät siellä seinien välissä, olkoon, tarpeeksi iso talo tämä on, ja enkö mä noita hiiriä tapa töissä muutenkin ihan liikaa. Ostin sitten purkillisen jotain luomutuotetta joka sarjakuvan mukaan haisee hiiren mielestä tosi pahalta kissalta, ja sysäsin sen keittiönnurkkaan.

Tuulee niin että usein on hankalaa paitsi sukeltaminen myös juokseminen. Lämpötilat ovat romahtaneet niin että en enää useinkaan nuku riippumatossa ulkona (tarvitsisi makuupussin); sisällä futonilla nukkuessa kuulen öisin kuinka hiiret rapistelevat seinissä, ja mietityttää pitäisikö hankkia kissa. Ei niin että niistä hiiristä niin paljon haittaa olisi (taloudessa, jossa ei ole ruokatarvikkeita), mutta jos ne houkuttelee kämppiksiksi käärmeitä niin en tykkää. (Ovat taas liikkeellä, etsimässä talvikoloja, pari nähty yliajettuna tiellä).

Talvi. Tänään oli auton lämpötilamittarin mukaan vain +18 astetta kun illalla ajelin töistä kotia. Piti pysähtyä ostoksille, limuautomaatti toi onnea kun tarjolla oli taas kuumaa sitruuna-hunajamehua. Lämpimikseni olen keitellyt glögiä (myös tuoreella inkiväärillä!) ja umeshuuta. Vielä ei ole tarvinnut kaivaa lämpöpeittoa kaapista mutta aamuisin tykkään lukea internettiasiat peitonaltakäsin, odotellessani että oma lämmöntuotanto käynnistyy. Gekot on melkein kaikki kadonneet, joskus harvoin vielä kuuluu reipas kja-kja-kja. Onneksi kiiltomatoja on vielä puutarhassa, on sillai niinkui seuraa kun palaa kotiin pimeällä. Tähdet on kirkkaampia kuin kesällä, kun ilmankosteus on tippunut - en ole muuten ennen nähnyt tähdenlentoa autossa ajaessani pitkät valot päällä.

Viime aikoina en ole tehnyt mitään muuta kuin töitä ja nukkunut. Hämmentävästi tämä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä asialta. Tilasin pyöröleikkuriin uudet terät ja vot, aivoleikkeiden luonti muuttui kertaheitolla helpommaksi, ja on päässyt jopa ihan yrittämään ottaa selvää miten aivot toimii sen sijaan että vain kiroilisi epäonnistuvia kokeita.

Pidin myös esitelmän instituutin kuukausiseminaarissa labramme vuorolla; yleisön joukossa ollut 9-vuotias kuulemma pysyi jutussa hyvin kärryillä puoleen väliin saakka. En ole ihan varma, onko tämä hyvä asia vai huono. Kukaan ei kuitenkaan nukkunut.

Käsittämätöntä, että vuosi on lopuillaan. Tässä pitäisi ihan oikeasti alkaa kasaamaan sitä hakemusta omaa labraa varten… hyvä juttu on se, että jossain tuolla mielen sopukoissa on alkanut kypsyä ajatus siitä “ydinkysymyksestä” jonka ympärille koko hakemus kieputetaan. Huono juttu on se, että itsetunto ei ole vieläkään noussut millekään riittäville tasoille tätä ajatellen. Kuvittelen kuitenkin, että ensi vuonna kykenen kirjoittamaan tähän blogiin jotain tiedettäkin, ehkä.

Itsetunnossa siis on vielä paljon korjattavaa, mutta kokkaustaito on toinen juttu kokonaan. Olen tämän vuoden aikana keittänyt itselleni n. 4 kertaa kananmunan, pari kertaa laittanut pikapuuroa, lämmittänyt mikrossa spagettia ja… siinä se kai oli. Hämmentävää.

Tosiaankin, tuulee. Huolestuttaa, pitäisköhän mennä rakentamaan jonkinlainen suoja-aita tomaatintaimilleni.

Pitkästä aikaa tuli piipahdettua sillä paratiisimmalla saarella, Zamamilla. Sää oli täydellinen, hulaa tanssittiin pikkutunneille ja aamulla akvaariokirkkaassa vedessä makoilemaan jättikilpikonnan kylkeen merenpohjaan.

Maanantaina innostuin juoksemaan vähän pidemmän lenkin, 12.5km, ja sen jälkeen jalat oli aika kuumat. Istuin rannan kivelle ja liotin jalkoja tyynessä meressä - niin tyynessä, että pimeässä näytti lähes siltä kuin se olisi jäätynyt. Kuuntelin aikani aaltoja ja katselin tähtiä, join greippimehua, ja ajoin kotiin missä odotti äidin valmistama illallinen.

Pimeällä ajan töistä kotiin laina-autolla, ilman musiikkia, ajatukset töissä. Pysäköin taloni pihaan, ajatukset muualla nousen autosta ja vähän säpsähdän kun edessäni seisoo tumma hahmo. Haruka, kylän tyttöjä.

“Hei Yoe. Voinko tulla sisään?”

Ensin olen vähän vaikeana, miten nyt, vanhemmatkin ovat kotona, iskällä on varmaan nälkä ja en tiedä jos äiti nukkuu, mutta Haruka lupaa puhua hiljaa, jos vähäksi aikaa voisi tulla katsomaan miltä sisällä näyttää.

Olkoon. Esittelen Harukan vanhemmilleni, muutama sana vaihdetaan englanniksi, sitten Haruka alkaa puhua japania, tummimmalla okinawalaisaksentillaan. Kertoo että jätti koulut kesken, tekee töitä isoäidilleen, toivoo saavansa ajokortin joskus jotta voisi viedä pikkuveljiä kouluun. Iskä antaa Harukalle suomituliaisena heijastimen, selitämme että sen kanssa on turvallisempaa kulkea pimeällä. Haruka on vaikuttunut, ja kyselee töistäni. Montako vuotta kävin koulussa? Eikö ollut kamalaa kun piti pitää koulupukua? Pitääkö tutkijalla olla univormu?

Selitän että kävin koulua tosi pitkään, ja oli se vähän rankkaa vaikkei pitänytkään pitää suomessa mitään koulupukua, mutta nyt saan tehdä tosi mielenkiintoisia töitä ja mennä töihin siihen aikaan kun huvittaa. Harukan mummo kuulemma potkii tytön hereille aamukuudelta hommiin, ja se on ikävää kun talvisin on vessassakin kylmä eikä huvittaisi nousta. Tunnen että nyt ei kannata nostattaa kapinamielialaa ja kerron että ihmiselle on hyväksi ja luonnollista nousta aikaisin ja mennä aikaisin nukkumaan, maalla on hyvä nukkua kun on pimeää ja tehdä hommia kun on valoisaa.

Kysyn, kuinka vanha Harukan mummo on. “Tiikeri”, hän vastaa. Toistan kysymyksen, saan saman vastauksen, ja Haruka itse on iältään “käärme”. Kun vähän puristaa, saa tiedon että Harukan äiti on syntynyt joskus Showa-kaudella, Haruka on syntynyt Heisei-kaudella, ja mummo on ehkä 80 mutta ei ole varma asiasta. Kerron olevani myös tiikeri, se on Harukasta hauskaa - tyttö sanoo että nuo vuosiluvut ovat hankalia. Koulunkäynti on myös hankalaa, mutta silti toivoo joskus pääsevänsä johonkin ammattikouluun jotta saisi jotain oikeita töitä.

Haruka on kerran käynyt Okinawan ulkopuolella, Kyushulla. Oliko kivaa? Jännää. Siellä oli junia. Luokkaretkellä asuttiin perheen luona, perheen lapset menivät kouluun junalla. Kaikki puhuivat tosi hankalaa japania, oli vaikeaa ymmärtää, ja sitäpaitsi, tuntemattomien ihmisten kanssa ei sopinut puhua. Oli outoa. Kaikki ovat yksittäisiä ihmisiä, joiden asioihin ei sovi puuttua. Junassa ja bussissa ei puhuta. Kaikilla kiire ja oudon suorat hiukset. Pelotti. Ilman karttaa ei voinut mennä minnekään ja kartassa oli paljon suoria viivoja. Koululaiset olivat olevinaan ystävällisiä, mutta sitten oikeasti katsoivatkin vinosti maaltatulleita.

Tyttö istuu keinonahkasohvallani tuhruiset jalat ristissä, nilkoissa on värillisistä langoista punottuja remmejä. Viimeisetkin yritykset noudattaa yleisjapania puheessa katoavat, kun Haruka alkaa kertoa isovanhempiensa koitoksista sodan aikana ja sen jälkeen. Ruokaa ei ollut, keräsivät saarelta mitä saivat. Jollakulla oli joskus leipää, ovelle koputettiin ja leipä vietiin. Oli pakko opiskella japaninkieltä, ja lapsille neuvottiin miten tervehditään kauniisti japaniksi kaikkia vastaantulijoita eikä okinawan kielellä. Myöhemmin oli hyvä osata englantia, tai vaikka espanjaa. Helppoa ei siltikään ollut, mies meni töihin manner-Japaniin, äiti jäi yksin lasten kanssa. “Koskaan eivät eronneet”, vaikka taisi olla niin että isoisä ei oikeastaan koskaan myöskään tullut takaisin. Haruka raapii sääriään, iho on rikki.

Haruka ei ehkä täysin ymmärrä, että vanhempani eivät ymmärrä, eikä anna taukoa jotta voisin tulkata. Ei sinänsä, paksu okinawalaisaksentti piiskaa kielenymmärryspiirini äärimmilleen. En ole ihan varma puhuuko tyttö omasta perheestään, kun kertoo että kaksi perheen poikaa käyvät koulua mutta tytöt tekevät töitä jotta rahaa riittäisi, ja isosisko laittoi lyhyen mekon ja paljon meikkiä naamaan ja meni kaupunkiin töihin. Juttua riittää, välillä kerrotaan sodan ajasta, välillä nykypäivästä ja siitä kuinka ainoa työ johon kelpaa on laittaa ruokaa koulussa - Haruka on lyhyt ja rakenteeltaan tyynenmerentanakka, ei siis sopiva seudun kuumimmalle business-alueelle Gate Streetille jota partioivat lyhyttukkaiset koulujakäymättömät maalaispojat planeetan toiselta puolelta. Niin ja Haruka asuu mummon luona kai siksi että omien vanhempien luona on liian kamalaa.

Aikaa kuluu, ja vaikka kuinka yritän, aivoni väsyy. En pysy mukana vaikka viittomiakin käytetään. Lopulta teen pelkurimaisen pakoliikkeen ja pyydän iskää esittämään paikan isäntää ja komentamaan mut laittamaan ruokaa, joten voin pahoitellen sanoa Harukalle että jatketaan toisella kertaa.

“Saanhan tulla uudestaan? Ja pyydän, älä kerro mitään mummolle että olen ollut täällä puhumassa, suuttuu pahasti jos luulee että valitan.” Lupaan olla hiljaa, ja että saa tulla toki toistekin. Lattialla lojuva ruokakassi (kinkkua, makkaroita, tuoretta leipää, raejuustoa, olutta…) polttelee huonoa omatuntoa selkääni.

Ei kuvaa entryn alkuun kun joku systeemi ei nyt toimi.

–

Seuraava viikko chicagossa. Päätin sittenkin ottaa vaellsussaappaat rantaläpsyjen sijaan. Lähetän vaivihkaisia toiveita sähköfysiologian jumalattaren suuntaan että suojelisi com-porttejani kärventymiseltä.

–

Vakavaa nörttiytymistä havaittavissa. Heräsin tänään kaksi tuntia ennen herätyskelloa ehtiäkseni leikkimään Google Wavella - ja samaan aikaan harmittelin kun ei keskittymiskyky riitä samanaikaiseen ML-koodaamiseen.

Wave on siisti! Sinne voi kirjottaa LaTeXia! (vaikka se onkin buginen kuin petolinnin perä, ja käli voittaa palkintoja sekavuuden MM-kisoissa… mutta saattaa olla että sitä tullaan tässä ihan lähipäivinä käyttämään ihan oikeaan kollaboraatiotyöskentelyyn duuniporukan kanssa

–

Autonkuljettajani odottaa pihalla. Mentävä on.

my space

Jos ei nyt mitään muuta pakottavaa tarvetta enää löydykään blogaamiselle - otetaan nyt sitten se, että pitää näitä kirjoittaa muistiin ihan itseäkin varten.

Havahdun koodauspäiväunelmistani sohvalla kun ohiajavan lava-auton lavalta kuuluu reipas “yoe!” huikkaus. Kuistilta näen kuinka lavalla seisova naapurinkundi vilkuttaa ja viittoo kansainvälisellä elekielellä että puhelu pitäis tehdä.

Hetken aikaa olen ymmälläni - ko. naapurilla ei ole edes radiota, puhelimesta puhumattakaan. Mihin pitäisi soittaa? Lopulta soitan sille ainoalle naapurille jonka puhelinnumeron tiedän, ja saan kuulla, että minun odotetaan ilmaaantuvan kyläkaupalle iltaseitselmältä, kaikki on menossa biitsibileisiin ja haluavat mut mukaan.

Kaupantäti pakkaa minut autoonsa ja körötellään vielä toiselle talolle, poimitaan kylän johtajanaisen nuorempi sisar (85v) kyytiin. Mummo kiipeää viereeni takapenkille, tönäisee olkapäähän ja kysyy: “sisko, juotkos sinä alkoholia”? vastaan myöntävästi, mummo läppäisee vielä reippaammin hartioitani: “niin sitä pitää!” (*jou-tou*, on muuten aivan mainio sanonta, sen voi myös kääntää “asiaa”!)

(Tykkään aivan valtavasti siitä kun kaikki kutsuu mua siskoksi (neesan, yoe-neesan.)

Biitsibileissä piru pääsee irti kun mummo ja toinen mummo ja kaikki viiskymppiset naiset ja muutkin päääsee awamorin, orion-oluen ja käärmeliköörin makuun. Siveydentuntoni estää minua julkaisemasta youtubessa kuvaamiani videoita.

–

Naapurinkundi snägärillä

Toinen päivä, toinen viikonloppu. Saaren parantajanaisena tunnettu Kammi oli ilmoitellut mulle jo viikolla että lauantaina haluaisi tehdä kanssani jotain; toiminnan luonne jäi monelta osaa hämäräksi, erityisesti mitä tarkoitti “washing corals” . Varuilta otin kuitenkin snorklausvälineet mukaan kun kiipesin Kammin lava-auton koppiin - mikä osoittautui varsin hyväksi ideaksi, kun ensin ajettiin kiemuraista vuoritietä saaren toiselle, hankalammin saavutettavalle puolelle ja sitten seikkailtiin itsemme viidakon läpi pienelle valkohiekkaiselle rannalle.

Rannan läheisyydessä, banaanipuiden katveeseen kyhätyssä pressuteltassa asuu (minulle) uusi tuttavuus, ehkä noin 150-vuotias mies jota kutsutaan American George:ksi vaikkei hän ole amerikkalainen eikä nimeltään George. George kantaa hiekalle kontillisen snorklausvälineitä, kietoo vyölleni lyijyketjun ja antaa joukon muille jäsenille perässävedettäväksi styroksilaatikoita ennenkuin komentaa koko konkkaronkan mereen.

Tehtävä on yksinkertainen: snorklataan yksittäisten pienten korallintaimien luokse, ja sukelletaan niiden viereen ja varo-varo-varovasti puhdistetaan niitä merilevästä, lietteestä ja roskasta. Lopuksi löyhytellään raikasta merivettä korallisormien väliin. George on nimittäin korallitarhuri - hän kutsuu merta äidikseen ja merenpohjaa puutarhakseen, istuttaa koralleja ja huolehtii niistä - kymmeniä vuosia. Talk about long-term planning.

–

Saato ja minulle uusi tuttavuus, Saari, sukeltavat päivällisantimia puukon ja harppuunan avulla. Saari on virallisesti nyt maailman kaunein, seksikkäin ja upein olento : kaunis, nuori okinawalainen nainen, joka sukeltaa kuin delfiini harppuunan kanssa ilman räpylöitä tai muita apuvälineitä - ollessaan 6+:lla raskauskuukaudella. Ohh.

–

Kuuluisuus.

Eräissä rantajuhlissa paikalla on mulle ennestään tuntematon pariskunta, joka ei edes asu lähisaaristossa vaan Okinawan pääsaarella. Menen esittäytymään, ja taas saan kuulla että “joo kyllä me tiedetään kuka sä oot - me puhuttiin susta kun sun taloa vasta kunnostettiin. Raksamiehet kertoi kaikille että siihen muuttaa joku suomalainen.”

Chicagon konferenssimatkan lähetessä piti järjestää itselleen kuljetus Nahan lentokentälle. Sihteeri jutteli labramme vakiotaksisuharin kanssa, että miten mun talon löytää - autokuski rauhoittelee että ei hätää, hän on käynyt saarellani ja KAIKKI tietävät missä asun.

–

Yhteisö.

Naapurinväki on käynyt pyytämättä “kitkemässä puutarhastani” rikkaruohot - toimenpide, joka ei suomeksi ilmaistuna anna oikeaa kuvaa siitä teollisuustason deforestaatiosta, joka tarvittiin viidakon puskemiseksi takaisin aidan taakse.

Saarelaisilla on käytössään jokin omituinen virtuaalinen facebook - kaikki tietää kaiken kaikesta jotenkin automaattisesti. Työkaverini väittää et ne saattaa - *gasp* - itse asiassa puhua keskenään, elikkä siis juoruta kylänraitilla. Mielenkiintoista, mielenkiintoista, mutta vaikka mulla on montakin inviteä tähän systeemiin, ei prosessoriteho meinaa millään riittää!

–

Naapurinsetä kommentoi joissain illanistujaisissa että Yoe, kyl mä tiedän sen, se lähtee tosi myöhään aina aamulla töihin, joskus jopa vasta yhdeksän jälkeen!

–

Puhelin soi iltahämärissä. Yuuko on hengästynyt - “Yoe, Yoe, tule äkkiä tänne, mummot tanssii täysikuun alla!”

–

Alkaa talvi lähestyä.

Viikonloppuna leireiltäessä duuniporukan kanssa eräällä lähisaarista tuli havaittua, että yöllä rantahiekka menee niin pirun kylmäksi ettei siinä vaan tarkene nukkua paljaaltaan, on oltava makuualusta.

–

Eräänä aurinkoisena aamuna (sidenote: lisätään listaan “mieltä ilahduttavia näkyjä” - aurinko kimmeltää taifuunin jälkeisellä merellä, aallot lyövät vielä riuttaan korkeana ja kiidättää surffareita, joiden tiedän olevan naapureitani) ajelen töihin, siinä kahdeksan maissa, kun huomaan takanani poliisiauton vilkut päällä ja joo-o, näyttää se reippaasti mulle punaista pysähdysvaloa. Nielaus. Mitähän olen tehnyt pieleen - onko takaluukku auki - tiedän etten ole ajanut ylinopeutta sillä vaihdevaivainen Mitsu ei kyllä näissä ylämäissä pääse edes neljääkymppiä. Pysähdyn, sammutan hevimusiikin stereoista, otan aurinkolasit pois päästä ja nousen ulos autosta kohtaamaan kaksi tuiman näköistä koppalakkista konstaapelia. Pokkaavat. Huomenta kohteliaasti, sanon minä ja niiaan vähän.

“Tilanne on se, että tähän aikaan esiintyy paljon rattijuopumusta”, sanoo toinen.

“Tämä on nyt siis rattijuopporatsia”, paukauttaa toinen.

Huokaan hiljaa helpotuksesta, puhallustesti. Tuleepahan jotain blogattavaa (ihanniiku sitä ei muutenki ois) - “pääsinpä testaamaan japanilaista puhallustestiä!”

Indeed.

“Niin”, jatkaa tukevampi poliiseista. “Oletteko te humalassa?”

“En”, vastaan.

“Hyvä, niin sitä pitää. Turvallista matkaa!” Molemmat poliisit pokkaavat särmästi, marssivat pikkuiseen poliisiautoonsa ja kaahaavat nopeusrajoitusten mukaisesti tiehensä.

Jonkin kerran olen tainnut mainita siitä, kuinka sukuni on vaeltajakansaa - monta sukupolvea taaksepäin on vaihdettu maata aina silloin tällöin.

Tämän keskustelun minulle välitti äitini, ollessaan vierailulla siskoni luona Varsovassa.

Siskonpoika: mummi, miksi sinulla on kaksi kotia, Varsovassa ja Helsingissä?

Äiti: Koska Helsingissä asuu ukki (=mun iskä) ja setä (= mun broidi).

Siskonpoika: miksi sinulla ei ole kotia Okinawalla, siellä missä asuu täti?

Äiti: en osaa puhua japania…

Siskonpoika: no hyvä, kun kasvan isoksi, opettelen puhumaan suomea ja japania (toim. huom. siskonpoika puhuu toistaiseksi vain puolaa), sitten minulla on kolme kotia, Varsovassa, Suomessa ja Japanissa missä junat sanovat “arigato”. <3 <3 <3

Ei omenat kauaksi putoile puista.

–

Eilinen iltajuoksulenkki meinas jäädä väliin, kun jotenkin onnistuin jättämään VFF:t kotiin. Kiukkuinen päivä töissä (vaikka onnistuin kuitenkin lopulta sulauttamaan LabViewin ja MatLabin yhteen niin että LV:ssa asuva data käy nappia painamalla kääntymässä ja analysoitumassa MatLabissa ja tulee takaisin LV:iin nätisti graafiksi) kuitenkin vaati nollaamista Kaichuudoorolla - ja kun sääkin oli mukavan puolikuinen ja aaltotuulinen, otin mukaan offiisin nurkassa kuukausia käyttämättä lojuneet lenkkarit ja lähdin lenkille.

Itku meinas tulla, moneen kertaan. Tuntui kuin olisi juossut styroksmuruilla täytetyt pahvilaatikot jalassa. Rantatien epätasaisuudet pelotti, jalkapöytä ja varpaat oli lukittu pöhnäiseen pehmusteeseen eikä päässeet mukaan juoksutyöhön. Lopetin pahantuulisena kolmen kilometrin jälkeen, viskasin lenkkarit auton takakonttiin ja ajoin tavalliseen tapaan paljasjaloin kotiin.

Tänään otin revanssin Vibram FiveFingereillä, vaikka yleensä en koskaan juokse kahtena peräkkäisenä päivänä. Oi autuutta! Kuin nilkoissa olisi siivet. Vaahtosinhan tästä jo taannoin kun ko. tossut hankin, mutta sanotaan nyt vielä - nämä “jalkineet” ihan tosissaan tuo takaisin juoksemisen ilon jostain lapsuudesta. Inhosin koulussa Cooperin testiä, kunnes hoksasin että on ihan luvallista heittää kesken juoksun lenkkarit ketoon ja pinkoa paljain jaloin…

–

Pitäisikö huolestua, kun en saa nukuttua öisin kun luen mielummin lineaarialgebraa? Ja miksi ihmeessä en koskaan saanut ko. kurssia käytyä kun sitä ihan ilmaiseksi yliopistossa opetettiin?

Vastapestyt lattiat tuoksuvat mäntysuovalta. Alla räsymatto, yllä hiljaa pyörivä kattotuuletin, talon kaikista avoimista ovista ja ikkunoista kuuluu lintujen laulu. Joku soittaa sanshinia jossain. Kaiken takaa lakkaamaton meren kohina. Aurinko kuivattaa lakanoita ja futoneita valkoisella korallihiekkapihallani.

–

Torstai-iltapäivä töissä. Koodausputki katkeaa kun toisen labran tyyppi tulee juttelemaan, pari tuntia vierähtää kun pohditaan pikkuaivojen mallinnusta ja miten kalsiumionien liikkeitä voisi helpoiten mitata. Kolleega pyöräilee labraan, keitetään kahvit, tarkistetaan vuorovesitilanne. Kolmannen labran apulaispäällikkö ehdottaa siirtymistä katsomaan auringonlaskua Okinawan länsirannan pinnan alta, tsekataan onko sukellusvaloissa pattereita, kukaan ei ota kameraa mukaan joten mantarauskusta ei jää kuvaa. Lopuksi tulista intialaista ruokaa.

–

Okinawan vuodenaikojen määritelmän kanssa on epäselvyyksiä.

Yksinkertaisimmillaan meillä on kaksi vuodenaikaa täällä: se, jolloin laitetaan boileri joskus päälle jos halutaan lämmintä vettä, ja se, jolloin toivotaan että talossa olisi jonkinlainen suihkuveden jäähdytin.

Monimutkaisempi kuvio on se, jossa mukavaa lämmintä kevättä seuraa lämmin kesä, sitten tulee sadekausi, sitten tulee kuuma kesä, sitten tulee taifuunikausi, sitten tulee toinen kuuma kesä, joka hitaasti viilenee päivien lyhenemisen vuoksi talveksi jolloin on hiton kylmä eikä aina edes nouse lämpötila kahteenkymmeneen.

Maapallon liikkeiden tarkkailusta vielä: täysi- ja uudenkuun aikaan vuorovedet on sopivia ilta - ja aamusukelluksille, erityisesti sellaisille joiden välissä nukutaan hiekkarannalla. Puolikuiden aikaan sukelletaan keskipäivällä tai iltapäivällä ja illaksi mennään baariin. Jupiter on kauriin tähtikuviossa.

–

En ole käyttänyt kenkiä kuukausiin, ja fivefingereitäkin vain lenkkeilyyn. Hirvittää ajatus ensi kuun Chicagon konferenssimatkasta, jolla luultavasti joutuu käyttämään jotain vaatteitakin kenkien lisäksi.

–

Kengistä ja jaloista mun piti enemmänkin kirjoittaa, liittyen siihen kun vietettiin keskiyötä saarelaisten kanssa ihaillen kotikylän salskeiden nuorten miesten esittämiä eisaa-tansseja (kunnon kilpailuasenteella naapurikylien porukoiden kanssa). Ja siitä miltä ihmisen jalkojen kuuluu näyttää, ja kuinka niiden kuuluu kestää tuntien tömistys asfaltilla. En nyt jaksa tarkemmin selittää.

–

Kuinka mitkään sanat vois riittää sen kuvailuun, että joka ainut päivä edelleenkin olen aivan äimänä siitä, miten monia sinisen, kultaisen, hopeisen ja turkoosin sävyjä meri voi saada?

–

Aamukahvia on mukava juoda riippumaton varjossa, syöden naapurintädin tuomia dragonfruitseja.

–

Pitäisi opetella sanomaan ei. Erityisesti olisi suotavaa, että jos sinulta kysytään että kun sinulla kuulemma on viulu niin voisitko mennä esiintymään tuonne festareille tunnin päästä, niin osaisi vastata ei, erityisesti kun edellisestä viulutunnista on yli kaksikymmentä vuotta.

Toisaalta, jos olisi osannut sanoa ei, ei ois saanut niitä hillittömiä kicksejä jota saa kun kytkee sähköviulun kajareihin ja vääntää volyymiä isolle. Ja kuinka kansa hiljenee kuuntelemaan, ja jälkikäteen tulee sanomaan että oisit soittanut enemmän.

–

Haussa: basisti.

–

Iltalenkin (jolla olen vihdoin saanut nostettua fivefingers-matkat yli viiteen asfalttikilometriin) jälkeen, kun kuivaan hiuksia suihkun jälkeen, pari naapurintätiä koputtaa porttiin ja tulee sisälle. Ihailevat taloani, ja päättävät että seuraavat bileet (ensi lauantain biitsipartyn jälkeen) pidetään sitten täällä. Mulla ei ole juuri siihen mitään sanomista

–

Porukkaan kuuluu nykyään myös aasi. Hetkellinen täydellisyys eilisillalta; auringonlaskun jälkeinen punertava taivas, aasi rouskuttaa tienpuolesta ruohonkorsia, istutaan naapuriveljesten kanssa puupölkyillä ja syödään nuotiossa paistettua tapiocaa.