Banaaninlehdet kun havisevat tuulessa, se kuulostaa aina sateen ropinalta.

Kun eräänä aurinkoisena päivänä kuulee harmaanaamahaukan kiljahtelevan jyrkänteillä, tietää että taifuunikausi on ohi. Muuttolintu saapuu Okinawalle kun tuulet kääntyvät mantereisiksi, luvaten kuivempaa ja viileämpää. En ole edelleenkään varma pitäisikö tätä kutsua syksyksi, kun vihannestenistutuskautena se on vuoden paras.

Olen oppinut pitämään hyttyssavujen hajusta. Onnea on se, kun on nukahtanut jonnekin, ja joku tuo savun siihen viereen, ja ehkä peitonkin jos on viileää.

Japani-expaa on kertynyt myös siitä, että olen kuullut aikuisen, koulutetun naisen lausuvan M-sanan (ilmaistakseen miltä hänen mielestään kuivatut kalmarinpalat tuoksuvat), suorittanut rekombinantti-DNA-turvallisuuskurssin japaniksi ja huomannut että pastan sijasta mieli tekee riisiä, erityisesti genmai-riisiä, aivan erityisesti sitä mitä eräs tuttavatäti laittaa. Aamujogurtin sijasta on tullut jo valittua genmai-juomaakin. Toisaalta on myös todettava että on tosi mukavaa joskus mennä naapuriin laittamaan kaikille kaurapuuroa; alan olla aika hyvä sen tulisijan laitttamisessakin. (On muuten eri asia laittaa tuli takkaan, nuotioon tai saunanuuniin kuin säädellä sitä tulisijassa niin että asiat kypsyy sopivasti palamatta). Osaan myös avata pullon sytkärillä ja tehdä sillä kaljatölkistä awamori-mukin. Punkit lähtee lipokkaan kotitekoisella tougarashi-paprikaliemellä.

–

Auto meni taas rikki, jätti pimeälle saaristotielle. Soitin naapurintädille että tuletko hakemaan, ajattelin että huomenissa soitan autokorjaamoon ja tilaan hinauksen ja noin. Vähän ajan päästä täti tulee toisen naapurinsedän kanssa, täti tuo mulle sateenvarjon, ja käyvät hakemassa paloasemalta palosedän ja paloauton ja starttikaapelit. Auto liikahtaa mutta sammuu taas, eipä taida olla pelkkä akkuongelma. Yoe näyttää väsyneeltä, viedään se kotiin ja laitetaan sille toinen auto pihaan odottamaan. Seuraavana päivänä portillani tervehtii tuntematon kiharatukkainen setä, sanoo että saisinko autonavaimet, käyn hinaamassa sen korjaamoon, elä huoli kyl me tää fiksataan, siitä on varmaan dynamo puhki.

–

Yhteensä kolme kertaa olen kuullut itseltäni kysyttävän, että oletkos tänne Okinawalle tullut etsimään itsellesi aviomiestä. Jotenkin en osaa nähdä tätä enää kummallisena. Vastaan että en, tulin tekemään aivotutkimusta. Ahaa, no ei sit mitään.

Kerran kun istuttiin S&A:n kanssa kotonani illastamassa, kuistin ikkunaan koputtaa yksi saaren merijätkistä. Ikää jotain alle 50, hampaita alle täyslaidallinen, tyyppi joka aina keikkapalkkion saatuaan ensin käy ostamassa kaikille ystävilleen jotain (esimerkiksi instanuudeleita) ennenkuin sijoittaa loput saariviinaan. Tapansa mukaan kädessä on muovikassillinen olutta, josta tarjotaan kaikille. T on, kellonajan huomioon ottaen, jo jonkin verran juoneessa tilassa, mutta kohteliaasti kysyy että saisko tulla vähän puhumaan. Yoen kotiinhan saa kaikki tulla puhumaan ihan milloin vaan, tervetuloa vaan.

Seuraa hämmentävä puolituntinen, jonka aikana T kertoo suuresti kaikenlaista. Sekoitus on japania, uchinaaguchia, englantia ja pantomiimeja; S&A yrittävät ensi alkuun tulkata japaniksi mutta luovuttavat, A. kikattaa lattialla ja S katsoo suu auki kun käy ilmi että T kosii kertoen kuinka Yoe on enkeli (sanan perille meno varmistetaan pienellä tanssilla) joka on laskeutunut maan päälle, ja Yoen valo lämmittää kaikkien tämän saaren asukkaiden sydämiä kuin lämmin liekki. T:n sydän on myös täyttynyt liekin valosta, ja jos vain hän voisi mitenkään antaa sydämensä Yoelle huostaan, hän olisi aina Yoelle hyvä ja eikä vaatisi mitään, ja ymmärtäisi hyvin että Yoella on työ jonka vuoksi pitää mennä aina välillä pois pitkäksikin aikaa ulkomaahan ja noin, ja odottaisi aina, ja jos joku koskaan aikoisi Yoelle jotain pahaa niin JUMANKAUTA tämä saisi turpaan ja vähän äkkiä. Niin ja ei nyt tartte mitään päättää, kunhan vaan halusi että asia on selvillä, ja nyt tämä sikspäkki on tyhjä, anteeksi, menen tästä nyt, hyvää illan jatkoa.

Toisena iltana, sanshin-porukan kanssa eräänkin esiintymiskeikan jälkeen seuraintalolla iltaa vietettäessä seurueen sinkkusedät (=eronneet tai leskiksi jääneet) kertoivat että jos haluan niin ihan kenen tahansa kanssa voin mennä naimisiin, niin sillai paperilla vaan.

Kuvittelen, että jossain toisessa elämässä tämä olisi todella ärsyttävää, ehkä jopa inhottavaa tai ainakin noloa. Tässä elämässä tiedän että kyse on ihan vain siitä, että ihmiset pelkää – aiheellisesti – että lähden pois kun viisumista loppuu patterit.

–

Ihan kun ei ois tarpeeksi sydänsuruja kaikenlaisten lähtemisten kanssa – toista kuukautta olen jakanut majani tai ainakin pihani Koira-nimisen kulkukoiran kanssa. Koira ilmestyi saarelle joitakin aikoja sitten, kuka lie sen sinne heitteille jättänyt; viikkojen harhailun jälkeen saaren tädit päättivät että se on nyt Yoen koira ja toivat sen mulle. Mikäs mä olen niille vastaan sanomaan. Kovasti olen yrittänyt olla kiintymättä; pihan portit on aina auki, mutta Koira ei halua minnekään. Odottaa puruluu käpälän alla kuistilla maaten kun tulen töistä ja biitsillä hampaankolot täynnä kalanruotoja kun tulen surffaamasta, tuo sandaalini keskelle sanshin-treenejä (“lopetaha se rämpytys jo, mennään kotiin syömään!”) ja puolustaa kotiani vimmatusti ötököitä ja näkymättömiä monstereita vastaan. Pelkää pimeää ja moottoripyöriä. Tykkää nukkua naapurinkissan kanssa aurinkoisella kuistilla.

*huokaus*

–

Tänään iltakävelylla katselin tähtitaivasta. On marraskuun loppu ja illat alkaa viiletä niin että tykkään laittaa jotain pitkähihaista päälle. Koira neuvotteli tienylitysetuoikeuksista ison taskuravun kanssa. Yhtäkkiä tajusin jotain, mikä ehkä tämän blogin lukijoille on ollut jo selvää pitkään: helsinkiläinenen Yoe asuu korallisaarella, keskellä Tyyntä Valtamerta, laittaa ruokaa avotulella, pystyy puhumaan vaikka kuvernöörille japania, soittaa käärmeennahkaista perinneinstrumenttia festivaalilavoilla. Aika hillitöntä. Hetken aikaa lähestulkoon huimasi, huolestutti että ehkä tämä olikin vain elokuvaa jonka lopputekstit lähestyy.