Eräänä päivänä oli paljon työtä, töissä ja sitten myöhemmin kotonakin, tavaroita ja asioita kannettiin ja oli kuuma ja väsytti ja kaikkea sellaista, eikä ehtinyt syömään oikein mitään koko päivänä. Oli kuitenkin kutsu erään henkilön luo illalliselle; koti oli lähellä merta, pieni ja hyvinkin vaatimaton, kokoa ison henkilöauton verran mutta ikkunoista tuuli viileästi. Illallispata tuotiin pöytään, ja kannen alta paljastui – perunoita. Isoja keitettyjä perunoita. Jokaiselle riitti kaksi, ja voi veljet, vieläpä oli voita laittaa kyytipojaksi.

Aivan täysin liioittelematta, sarkasmin häivättä ja vitsailematta: oi että oli ehkä paras illallinen pitkiin aikoihin. Ne oli vaan niin hyviä, eikä ihminen olisi voinut mitään enempää toivoa. Ja vatsa tuli täyteen.

–

Edellisen blogimerkintäni dramaattisten tapahtumien jälkeen on … no, tapahtunut paljon. Ensimmäiset pari viikkoa meni rauhoittuessa, annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja viettää paljon aikaa saarella riippumatossa, sanshinin parissa ja meressä tietysti myöskin; mutta kyllä se todellisuus sieltä jostain kaivautui esiin ja kertoi että pitää kuules nyt vähän alkaa katsella noita tulevaisuudennäkymiä.

Katseleminenhan yleensä tarkoittaa ankaraa reissausta, ja sitä sitten olikin ohjelmassa; keskiaikaisia kaupunkeja Italiassa ja vuoristokiipeilyä (toim. huom: se Yoen idea että yritetään ratsastaa vuorilaitumelta löytyvillä puolivilleillä hevosilla ei ollut ihan maailman fiksuin, mutta sainpahan muutaman hulluuspisteen taas maailman pikkuaivotutkijoiden silmissä) (toim. huom. saattaa myös olla että joskus tulee kaduttua sitä että ei kieltänyt proffia ottamasta kuvia kun itse tekee uimahyppyjä Gardajärveen, kuulemma yksi niistä on jo nykyään eräänkin henkilön powerpointeissa kohdassa “mikä on pikkuaivojen rooli”). Hillitön kaahausmatka Veronaan mistä muutaman lennon kautta Jerusalemiin. Hummusta, falafelia, mukavanrapeankuivaa lämmintä ilmaa ja antediluviaanisia pikkuaivotutkijoita joiden patchausskilleissä oli niin monta nakkulaa että Yoe vaipuu polvilleen ja itkee nähdessään mestareiden töitä.

Kävin katsastamassa Jeesuksen kuolinpaikan ja bongaamassa messias-syndroomikkoja; Helsingissä yhden päivän ajan vierailleen brasilialais-italialais-venäläis-saksalaisen tutkijakolleegan vein Ropeconiin ja kiinalais-austraalialaisen syömään New Bamboo Centeriin. Wienin pysähdys muuttui läpiajoksi koska treffit siskon kanssa siellä epäonnistuivat – enkä enää jaksanut järjestää lentoja wien-budapest-wien samalle päivälle, mikä oli ehkä hyvä sillä jossain vaiheessa alkoi oikeasti sumeta päässä oma lokaatio ja suunta.

Suomessa oli kuulemma vuosituhannen kesähelteet, Yoe paleli ja sai flunssan.

–

Opittua. Surffaaminen ei ole sitä että otetaan aallosta kiinni ja mennään sen mukana rantaa kohden. Surffaaminen on sitä, että menee pitkin sitä aaltoa, ja kiljuu, ja palaa auringossa, ja ihan joka hemmetin lihakseen sattuu niin ettei jaksa kättä nostaa, mutta aamulla alkaa hermostuttaa kun kello on jo 5:45 eikä vieläkään olla päästy liikkeelle aallonhakuun. Olen harkinnut naamani teippaamista palamisen estämiseksi. Tiedän miltä näyttää kun on itse ilmassa lentämässä naama edellä ja näkee silmiensä edessä kirkkaan veden läpi kiukkuisesti lähestyvän riutankulman.

Surffariloreen olen sen verran perehtynyt että aalto on muuten aina täydellinen Huomenna ja niemen toisella puolella. On alkanut tulla tavaksi se, että noin 5:30 AM kännykkään alkaa tipahdella viestejä kaikenlaisilta ihmisiltä tyyliin “Buma, knee. Tengan, waist but mushy.” (“Bowls, glassy”-tiedonantoa ei anneta kuin lähimmille).

–

Jokaisen ihmisen pitäisi joskus eläissään tehdä niin, että menee festivaaleille useamman sadan ihmisen eteen lavalle yksin laulamaan sooloa. Vieläkään en kestä ajatella kiemurtelematta toissaviikon tapahtumaa mutta kannatti.

–

On muuten hienoa se, kun tulee kotiin illalla, ja löytää pöydältään naapurin kirjoittaman lapun. “Sori, join jääkaapistasi oluita. Siellä ei ollut tilaa kattilalle.” Ja jääkaapissa on kattilallinen hyvää keittoa jonka ansiosta ei tartte töissä useampaan päivään ihmetellä notta mitä söisi.

–

Ja jälleen kerran huomaan että on siinä jotain pirun puoleensavetävää, kun kymmenet nuoret miehet puskee eisaa-tanssiaan pitkin keskiyönjälkeisiä katuja laulaen ja rummuttaen kotikylä-ylpeyttään tavoitteenaan laulaa suohon naapurikylän porukka – ja toki koko tää tanssi-laulu-rummutus on äärimmäisen taitavaa. Obon-juhlien aikaan sain harvinaisen kutsun ystävän vanhempien kotiin lähettämään pari vuotta sitten edesmennyt isä takaisin henkimaailmaan; syötiin perinteistä naudansuolikeittoa, kaikki soitti sanshinia ja kun katsottiin telkkarista doramaa, perheen äiti toi mullekin tyynyn ja viltin. Myönnettävä on, että silmissä oli muutamakin tippa kun perheenäiti ja perheen vanhin poika lausuivat loppurukouksia (ja antoivat myös Yoen polttaa henkirahoja) ja pyysivät esi-isiä pitämään huolta Yoesta. Lapsenlapset kiipesivät puusta valtavan kasan dragonfruit-hedelmiä joita sai sitten jaella seuraavana päivänä töissä.

–

Niin siellä töissä asiat etenee jännittävästi. Jokin aika sitten pomo ilmoitti että ottaa lopputilin. Ja poistuu maasta suurinpiirtein saman tien, kolmen viikon sisään ilmoituksestaan, eli viikon päästä tästä päivästä lukien. Jännittäväksi tämän tekee se, että tavallaan koko okinawan olemassaoloni on sidottu pomon olemassaoloon; jos labranjohtajaa ei ole, ei ole labraakaan, eikä labralaisia. Kaikeksi onneksi koko tiedekunta ja administraatio on jälleen kovasti tarjoamassa yoelle moraalista tukea. On vielä vähän kyseenalaista, että miten ja josko tämä moraalinen tuki muuttuisi sellaiseksi missä palkka juoksisi ja kokeita saisi tehdä. Itse voin vaikuttaa asiaan harvinaisen vähän, joten suhtaudun tilanteeseen puhtaalla ignorella.

–

Taifuuneja tulee ja menee.

Aina on myös seuraava aalto, jonka voi napata  jos yhden missaa.