Korallisaarella tuulee

One billion and counting

Noniin, taas Yoe hurahti. Koedatan analysoinnin ja sukellusretken suunnittelun välissä huusin itselleni Japanin Yahoo! Auctionseista muutamankympin teleskoopin. Vasten parempaa tietoani, toki; sen verran ymmärrän nykyään jo optiikasta että samalla lailla kuin ei lapsille myytävien mikroskooppien “600x suurennus!!!1!” mainoksia pidä uskoa, ei hyvää lasia saa halvalla eikä niitä hyviäkään laseja saa kohdistettua linjaan halvassa muovikuoressa.

Toissaviikonloppuna raahauduin ikävissäni duuniporukan kanssa yhdelle suosikkisukellusmestoistani, Manzamoon, missä muut yösukelsi, minä istuin rannalla teleskoopin kanssa. Ei “ihan” näkynyt Jupiterin punainen täplä; pimeässä en saanut tosin senkään vertaa japaninkielistä manuaalia luettua että oisin saanut kaikki okulaariosat oikein kiinnikään. Vaan eipä tuo haitannut, labravierailulla hengaileva ulkomaalainen matemaatikko kaivoi taskustaan iPod Touchin jonka fantastisilla välineillä - tähtikartoilla ja valmiiksi ladatulla wikipedialla -  humahti melkein koko loppuyö. Ripustin riippumattoni paikkaan josta näin tähtien pyörivän aamuun asti. (sivuhuomautus: toinen syy miksen halunnut ripustaa sitä viidakon puiden suojaan oli se, että testiripustusta tuli seuraamaan aika monta rottaa puiden latvoihin… matto on ehkä bug-proof, mutta mutta… )

Eilisiltana vihdoin maltoin lukea sen manuaalin, löysin oikeat palikat ja tähtäsin härpäkkeen kuuta kohti.

[insert hiljaisuus]

OMFG.

Luulen että pitää kyllä ottaa selvää, millainen laitteisto tarvitaan että näkisi sen Jupiterin.

–

Toinen viimeaikaisen kiinnostuksen suunta on ollut täysin päinvastainen: siinä missä ylös katsoessani päätä huimaa ajatus siitä, että siellä oikeasti on KAPPALEITA, todellisia, fyysisiä eikä mitenkään teoreettisia, työasioissa olen uponnut täysin epärealistisiin, teoreettisiin, matemaattisiin kuvioihin.

Tämänhetkinen projektini on periaatteessa teknisesti äärimmäisen helppo: patchaa solu, paina pomon kirjoittamasta datankeräyssoftasta play-nappia, odota tunti, rinse and repeat. Vaikeus on tullut vastaan vasta siinä vaiheessa, kun on pitänyt jollekulle selittää että mitä mä oikeastaan olen tutkimassa - tiedän että huijaan solua kuulemaan muiden solujen puhetta kasvavan kohinan läpi, ja sitten laitetaan vähän neuromodulaattoria päälle ja asioiden pitäisi muuttua. Mutta - miksi tämä on mielenkiintoista oikeastaan? Olen rehellisesti sanottuna ollut pihalla aika turkasen pitkään.

Ehkä ei sinänsä tämä ole suuri ihme, sillä projekti pohjautuu kahteen jossain määrin epätriviaaliin teoriaan: stokastiseen resonanssiin (stochastic resonance, SR) ja faasivasteisiin (Phase response curve, PRC). Ja siihen että jo muinaiset viisaat eli Hodgkin ja Huxley huomasivat että neuronit voidaan jakaa pääpiirteissään kahteen luokkaan sen perusteella, miten ne aktiopotentiaaleja ryhtyvät rätkimään. Kaikkia näitä kolmea piirrettä on siis kahta tyyppiä (nerokkaasti nimettynä “I” ja “II”), ja oli olemassa käsitys että luokitus yhdessä piirteessä ennustaisi luokitusta toisessa piirteessä. Eli, jos neuroni olisi PRC-tyyppiä I, sen pitäisi myös olla SR - tyyppiä I.

Noin niinkuin teoriassa. Ja kun allekirjoittanut kirjaimellisesti lukee paremmin kiinaa kuin differentiaaliyhtälöitä, pitkään jatkoin oloani puhtaasti ignoroiden kaiken asiaan liittyvän teorian, “jos noi sanoo että A->B, niin kai se pitää paikkansa”.

Kunnes tuo aiemminmainittu matemaatikkovierailija alkoi ilkeästi potkia mua älyllisesti, kysyen hankalia kysymyksiä kuten “mistä sä tiedät että A->B pitää paikkansa myös sun tapauksessasi?” Ei ollut tyytyväinen vastuksiini jotka perustui artikkeleiden otsikkoihin, ja omien hommiensa välissä kun sillä oli joutilasta niin pakotti mut lukemaan yhden alan perusartikkeleista. Tukiopetusta tiukimmillaan, artikkelin lukemiseen meni ehkä kolme päivää ja toinen kolleega valitti savusta joka nousi mun päästäni, mutta lopputulokset oli järisyttäviä: epälineaaristen dynaamisten systeemien faasimuutoksia ja bifurkaatioita esittelevät käyrät on yhtäkkiä mun silmissä kauniita kuin tähtien liike, ja ymmärrän mitä tyypit tarkoittaa kun ne sanoo “A->B”.

Ikävästi kuitenkin myös ymmärsin, että ne sanoo että “A->B pitää paikkansa vain tilanteessa x missä epsilon on tosi pieni.” Suomeksi sanottuna, juuri sillä häviävän pienellä hetkellä kun neuroni ei enää ole levossa mutta ei myöskään ole vielä spaikannut. Eli käytännössä ei yhtään koskaan, jos nyt halutaan tutkia sitä mitä jotkut oikeat neuronit tekee oikeissa kokeissa joissa kaikki on epätarkkaa ja epätäydellistä.

Eli - olen taas lähtöpisteessä - mulla on dataa, jossa on tehty kokeita joissa teoreettisesti pitäis näkyä että A->B, mutta tämänhetkisen tietämykseni perusteella en voi mitata luotettavasti A:ta enkä B:tä. Aikaisemmissa vastaavanlaisissa tilanteissa hyökkäisisin takaisin kokeentekoon, tekisin enemmän ännää, tappelisin epätoivottavaa kohinaa pienemmäksi, miettisin millä kemikaaleilla voisi vaikuttaa A:han tai B:hen. Tällä kertaa vietin viikonlopun labrassa tavaten Wikipediasta ja Google Booksista kalkulusta, Wienerprosesseja, kaaosteoriaa. Vieraileva matemaatikko palasi eurooppaan ja residentit lähimatemaatikot alkaa pikkuhiljaa väistellä mua käytävällä kun hyökkään kiinni, räpsyttelen silmiäni ja anelen että PLIIIIS opeta mulle Jacobiaanisia matriiseja…

Enivei. Miksei kukaan oo koskaan kertonut mulle, miten epälineaaristen systeemien dynamiikan teoreettinen tutkiminen on valaisevaa, kaunista ja runollista? Vaikka onhan siinä pakosti se huijauselementti, että niiden kanssa voi kuvitella kykenevänsä jotenkin ymmärtämään todellisuutta ilman että katsoo sitä todellisuutta. Vähän niinkuin siitä, että näkee yhtäkkiä kuun kolmiulotteisena planeettana litteän levyn sijaan voi kuvitella ymmärtävänsä että todellisuus on .. todellisuutta.

–

Hämmentävästi kuitenkin, näiden kahden ääripään välillä mulla on huomattavan vähän kiinnostusta mihinkään. Afganistan? Pfft. Ai oli jotkut vaalit Japanissa? Sikainfluenssa? Nokian uusin? SnowLeopard? (..just kidding…;) Sukeltaminen olis kivaa, kunhan ei tartte puhua kenenkään ihmisen kanssa sen tiimoilla.