Korallisaarella tuulee

Kun päivät on täynnä, päiväkirja jää tyhjäksi, joku runo sanoi. Ehkä päivät on vaan niin täynnä etten malta kirjoittaa?

Toisaalta, jos elämä on tyhjä niin ei silloinkaan ole kirjoitettavaa.

Oikeasti olen hämmentynyt tästä kirjoittamattomuudesta, niin paljon kaikkea koko ajan tapahtuu josta olisi pitänyt käsiä heilutellen vaahdota, muttei vaan saa aikaiseksi. Bloody hell, mä sentään debytoin sanshin-artistina lokaaleilla festareilla ja kansa rokkas - eikä tänne ole ilmestynyt analyysiä fiiliksistä. Raportoimatta on myös jäänyt se, kuinka ilotulitepalovammaani ryhdyttiin kylän parantajien toimesta korjaamaan aloe veralla, ja yksi täti kävi etsimässä metsästä jotain taiwanilaista leopardiheinää joka soveltuu tulehdusarkojen haavojen sitomiseen, ja kaksi naapuria toi mulle aloe veraa istutettavaksi puutarhaan, ja yksi pappa toi aamun kalansaaliista mulle fisun (ehkä se luuli että olen sittenkin kijimunaa), ja joku toinen kävi mitään sanomatta korjaamassa porttini saranat. (Ja duunikaveri toi juuri jostain saamaansa etelä-Afrikkalaista haavasalvaa.)

Muitakin hämmentäviä muutoksia elintavoissani olen huomannut. En jaksa juurikaan lukea uutisia (sää - ja vuorovesitiedotteita lukuun ottamatta), autossa kuuntelen nyt taas jo toista kuukautta pelkkää musiikkia enkä podcasteja, ja RSS-feedini rehottavat lukemattomina. On siis teoriassa mahdollista että Apple olisi julkistanut uuden tuotteen tai Google päivittänyt ohjelmistojaan tietämättäni. (Viimeaikojen suosituin ohjelmisto on Google Earth:in tähtinäkymä.) Syön jokseenkin vähän, pääasiassa mysliä, jugurttia ja tuoreita hedelmiä. Eternaalinen vararikkoni (joka kriisiytyi äskettäin kun Haagan asuntoni vuokralainen päätti poistua) tuntuu vaivaavan vähemmän, koska ainot asiat mihin tarvitsen rahaa on vuokrakulut, ruoka, bensa ja ilma sukelluspulloissa.

Tilittää voisin siitä kuinka on kamalaa kun en pääse nyt toisenakaan viikonloppuna putkeen sukeltamaan ja Zamamin kesäfestarit on peruttu sikainfluenssaepidemian vuoksi. Aivan erityisesti pitäisi käsitellä sitä, miten kivaa mulla on töissä ja kuinka puolessa vuodessa olen päässyt läheisempiin väleihin työkavereiden kanssa kuin mihin pääsin viidessä vuodessa RIKENissä. Aivan ihanaa on esimerkiksi se, kuinka tulee tuhrattua tuntikausia jokaisesta työpäivästä tieteelliseen sanaleikkeilyyn, jutut huoneessa orbitoi neuronien toiminnasta hetkessä gravitaatioaaltoihin, etelänristin näkyvyyteen Okinawalta ja Irakin sodissa käytettyihin hermomyrkkyihin.

Jossain vaiheessa mielessä pyöri ajatus siitä, että kirjoittaisin tiedeblogaamisen /blogaamattomuuden tilasta ja siitä, miksi ei tunnu mielekkäältä tehdä labralle kunnollisia webbisivuja - ei niitä kuitenkaan kukaan lukisi.

Välillä olen ehtinyt jopa olemaan masentunut ja suruissani, erityisesti kun yli kaiken jumaloimani veljeni ja Jesse veivät ihastuttavan seuransa pois saarilta, ja joskus kaiken kauneus paratiisissa tuntuu vain alleviivaavan sitä miten epätodellista kaikki on - jos taivas on olemassa, siellä voi olla paratiisimaista mutta silti sitä tuntee haluavansa elää - ja eihän elämä voi olla tällaista, täydellisen kaunista ja siistiä päivästä päivään? Ja vaikka lukijoilta kuulenkin (kiitos teille!) että ei ärsytä lukea jatkuvia raportteja siitä kuinka on hienoa asuaa paratiisisaarilla, tuntuu se edelleen oudolta.

Tänään aamulla satoi rankasti vettä noin viiden minuutin ajan ennen kuin lähdin ajamaan töihin. Sateen jälkeen ilma oli raikas ja viileä, viidakon puiden lehtien tummanvihreys kiilsi kilpaa mustan asfaltin ja rasvatyynen merenpinnan kanssa, ja reipas (vaikkakin vaihdelaatikkovuotoinen) Mitsuni soitatti stereoista hyväntuulista saaristolaispoppia. Ei voinut taaskaan välttyä tunteelta, että kävi miten kävi, meni miten meni, blogasin tai en, ei tämä niin kauhean kurjaa ole.