Korallisaarella tuulee

Kyberavaruuden sudenhetki: varhainen lauantai-aamu Japanissa. Eurooppa on jo mennyt nukkumaan, USA on poistunut työpaikoiltaan viettämään perjantai-iltaa ja japani nukkuu krapulassa. Kummalliseen aikaan heränneenä maailmasta ei löydy yhtäkään kumppania chattaamiseen.

Jos on tullut sellainen olo, että allekirjoittaneen elo olisi kiireistä ollut - no, vain on mennyt kiireisemmäksi. Palasin ihan äskettäin suurelta euroopankiertueelta - Helsinki, Bryssel, Amsterdam, Varsova, Pariisi - jolloin ajoittain alkoi tuntua siltä että ei enää muista missä asuu. Ja eikös vaan sitä olla taas tulevalla viikolla menossa, tällä kertaa kaukoitään elikkäs jenkkeihin, teksasiin sekä itärannikolle asti. Tulee mieleen, että onpa muuten aikaa siitä kun olen Atlantin ylittänyt, muuten on planeetta koluttu leveyssuunnassa parissa viikossa kokonaan.

Juuroppa-turneella tuli nähtyä Van Goghin maalauksia, Louvre, Eiffelintorni, Manneken Pis, ja ties vaikka mitä yliopistoja pitkin ja poikin. Puhuin ranskaa ja hukkasin japaninkielen joka onneksi löytyi taas jossain vaiheessa (kai; se on kumma miten japani ja ranska on samassa kohtaa aivoa!). Söin pötidezöneetä pariisilaisessa katukahvilassa, väistelin oransseja jalkapallofaneja amsterdamin leidsepleinillä, ja toki vietin äärimmäisen ihanaa aikaa perheen ja ystävien seurassa. Kyseessähän oli konferenssikiertue, eli pääosin sosialisointi tapahtui kuitenkin tieteen merkeissä; sain hillitöntä itsetunnonbuustausta ihmisten kanssa jutellessa (”yes I know you - you are the famous one everyone is talking about!”), nerokkaita ideoita tutkimuksiin ja jopa sain kirjoitettua jotain mitä aikamoisella mielikuvituksella avustettuna voisi kutsua hakemukseksi labranjohtajanpaikkaan Okinawalle.

Jollain kummalla kotiinpaluunvaistolla lopulta kuitenkin sain ajettua rakkaan pikkumaasturini kotitaloni pihaan, missä nurmikko oli niin villiintynyt että piti seuraavana päivänä mennä ostamaan moottorisaha. Aamulla ylös ja töihin - ahhh! Mikä onni! Pitäkää pariisinne ja renesanssirakennuksenne, minä ajan töihin ikkunat auki, kuunnellen ja laulaen happyhappyjoyjoy saaristolaispoppia, maailma on säkenöivän kaunis eikä mitään puutu. Tänään on ohjelmassa laiskaa sukeltelua lähirannoilla, ja huomenna soiteltais sanshinia naapureiden kanssa.

Sen suurempia kakistelematta isken tähän nyt kuitenkin mieltä kaihertavan asian: työ vaatii. Vaatii sen, että jos olen tosissani tieteenteon suhteen, eteenpäin on mentävä. Okinawa on paratiisi, mutta en voi vielä jäädä aloilleni - lyhyesti: haen sitä labranpäällikkö/professuuripaikkaa, jos ei irtoa, niin lähdettävä on. Onneksi - tai epäonneksi - reissusta tuli tuliaisina mukaan taas kasa tarjouksia; samat vanhat (Rotterdam ja Jerusalem) toissavuotista innokkaampina, ja eräs suuri ja kuuluisa yliopisto ameriikanmaalla niin tiukan vaateliaana että hirvittää. Rotterdamille vois sanoa että “naah, teil on huono sää ja rumia taloja”; Jerusalemille että “meep, pelottaa”; mutta kun Princeton ehdottaa että mitäs jos tekisit noita sun lempikokeita hiirellä joka laitetaan virtuaalitodellisuuteen ja sit sul ois nää kaikki maailman hienoimmat lelut, ja tuutko käymään tossa ensviikol me maksetaan, niin ei siinä paljoo oo vastaan sanomista. (ei tää oo mikään allekirjoitettu juttu vielä, mut jossainmäärin tosissaan ne lienee.)

Piih. Toivon todella että saisin sen (apulais)professuurin täältä. Ni olis helppoa. Tai sitten ei.

meh. Haluis olla vaan ihan yksin ja rauhassa vähän aikaa.

Töitä on tullut tehtyä; tulin viimein eilen, perjantai-iltana kotiin taas ensi kertaa sitten keskiviikkoaamun, kaaduin futonilleni ja nukuin 10 tuntia putkeen. Maittoi. Nyt aamukahvia, tuoreita mustikoita ja kunhan tuo vastapaistettu leipä vielä vähän jäähtyy …

Tietooni on tullut, että jotkin tahot ovat katsoneet asiakseen huolestua tästä viime aikojen käyttäytymismallistani. Selittely on siis paikallaan, väärinkäsitysten ja muiden harmien välttämiseksi: ensiksikin: kolmipäiväiset kampuksellaoleskelut ei tarkoita ettäkö olisin jalkeillani koko aikaa tauotta! Rakennuksemme on täynnä mukavia sohvia ja pimeitä neuvotteluhuoneita joissa nukkuu varsin hyvin; sen lisäksi, olen valloittanut eräältä kampuksen vieressä asuvalta, kaistapäiseltä brasilialaiselta automekaanikko-pikkuaivoteoreetikolta huoneen ja tilaa hammasharjalleni. Jälkimmäinen nukkumavaihtoehto kuulostaa jossain määrin paremmalta ehkä kuin “neukkarin sohva ja korvatulpat”, mutta valitettavasti ko. henkilö sekä ko. asunnossa muuten hengaavat/nukkuvat ihmiset tuppaavat olemaan heimoni parhaimmistoa: tiedeporukkaa, joilla on vuosia, kokemusta ja kirjallisuutta vyössään riittävästi voidakseen keskustella asioista korkealla tasolla, muttei niin paljoa että olisivat juuttuneet kaavoihinsa tai asemiinsa.

Tämän johdosta lähes joka ilta käy niin, että vierin vuorelle rakennetusta tiedelinnoituksestamme merenrannan tiedemajataloon kuvitellen käyväni saman tien nukkumaan, mutta hups vain, kohta huomaan että kolmea aamulla näyttää, asunnon seinät on täyttyneet kollaboratiivisista kaava/käyräsulkeisista, korillinen kaljaa on kadonnut ja jammailemme parin kitaran, basson ja sanshinin voimalla smoke on the wateria.

Nihkerta. Ei ole ollenkaan kamalaa. Semminkin kun laskeskelin, että jos systemaattisesti joka viikko vietän kaksi yötä kampusalueella kotiin tulemisen sijasta, säästän vuodessa 5 viikkoa työaikaa (laskettuna toki sellaisella naurettavalla kaavalla että viikko == 40 tuntia työtä) ja noin 50 000 yeniä bensamaksuissa. Lisätään siihen vielä se, että kolmen päivän kampustyönteon jälkeen seuraa yleensä kahden päivän työskentely kotoa käsin, omalta kuistilta tai riippumatosta käsin.

Toisekseen:  syy siihen että töitä tulee tehtyä rutiininomaisesti 12+h joka päivä, ja siihen että olen tekemättä töitä viikonloppuisin lähinnä siksi että a) pitää pyykätä b) pitää ottaa univelkaa kiinni c) pitää olla sosiaalinen EI ole se että joku mua pakottaisi tähän. Tai, että olisi mahdotonta tehdä tiedettä mitenkään muuten - ei ei, jos joku haluaa tehdä tiedettä ma-pe 9-17, se hänelle sallittakoon. Mä yksinkertaisesti rakastan työtäni yli kaiken. Tää on ainoa mitä haluan tehdä. Mua ei kiinnosta työelämän ja harrastusten “tasapaino”. On toki äärimmäisen siistiä sukeltaa ja tehdä juustoa ja soittaa kyläjuhlilla sanshinia ja nukkua biitsillä ja vaikka mitä, mutta en mä täällä ole niiden takia.

On toki mahdollista että mieleni muuttuu. Mutta tältä tuntuu tänäänkin, vaikka takana on monikuukautinen tuskien tie labrahommien kanssa, sellainen jossa kirjaimellisesti itketään kun hommat ei suju. Siitä seuraavaksi.

(välihuomio: tänään piti olla kotipyykkipäivä, mutta sadekausi kaataa niin paljon vettä niskaan että jääpi väliin. Siksipä blogaan. Jos juttu tuntuu pitkältä, tähän on hyvä lopettaa

Taustatietona: allekirjoittaneen voi kategorisoida aivotutkijoiden kastissa lättysähköfysiologiksi (slice electrophysiologist); mun pääasiallinen työmenetelmäni, jonka ympärillä kaikki pyörii käsittää aivojen viipaloimisen ohuenohuiksi siivuiksi ja siivussa olevien neuronien dynaamisen toiminnan tutkimisen niiden sähköisien ominaisuukisien kautta. Oleellista on siis se, että aivosolut ovat ns. elossa kun niitä tutkitaan. Yleisesti ottaen nisäkkään aivokudosta voidaan pitää hengissä sopivissa olosuhteissa kallon ulkopuolella 6-9 tuntia.  Tämä erotuksena menetelmiin, jossa aivot ensin valetaan jonkinlaiseen säilöntäaineeseen, sitten viipaloidaan ja väritellään kudosta sopivin merkkivärein, minkä jälkeen staattista tulosta voidaan tarkastella jopa vuosien ajan varsinaisesta toimenpiteestä.

Noniin, olen siis viipaloinut eläviä aivoja työkseni ehkä noin 12-13 vuotta. Kuten ehkä voi arvata, viipalointi on vähän tarkempaa touhua kuin se että ottaisi pötkön salamia kuorestaan ja leikkelisi sen niiksi ohuenohuksi siivuiksi; hapen ja ravinteiden liikkuvuuden varmistamiseksi aivoleikkeet on saatava noin kolmasosamillimetrin paksuisiksi. Kuten jokainen nyrkkeilyammattilainen (tai noh, heidän läheisensä) tietää, aivot on tosi herkät kaikenlaiselle heiluttelulle ja tönimiselle. Tästä johtuen koko proseduuri vaatii suurta huolellisuutta ja varovaisuutta - ja silläkin uhalla että saan eläinsuojelijoita niskaani, mainitsen vielä että käytössä on usein hiirien aivot, jotka on muuten Tosi Pienet. Erityisesti jos ne sattuu olemaan hiirenpentuja. (sivuhuomio: on se jännä, miten suuri ero ihmisten reaktioilla on jos kertoo tekevänsä aivotutkimusta “aivosoluilla” tai “hiirten aivoilla”) Laite, jolla varsinainen viipalointi tehdään, on usein sähköfysiologialabran kalleimpia ostoksia; nykyaikaiset mallit maksavat helposti yli 20 000 euroa, mutta ovat hintansa arvoisia. Ennemmin ostaisin halvan mikroskoopin kuin halvan leikkurin.

Jokos uskotte, että tuo Yoe kuulkaas tekee jotain monimutkaista ja hankalaa? Hyvä. Lisäksi ilman suurta omahyväisyyttä mainittakoon, että Yoe tekee niitä leikkeitä aika paljon, ja aika perkeleen hyvin.

Ainakin siihen asti, kun saapui tänne Okinawalle tekemään töitä. Labramme, joka on varsin hyvissä rahoissa, omistaa vain yhden, KOTITEKOISEN, aivoleikkurin. Perustuu pomon kaverin ideaan, ja pomo vannoo sen nimiin, on kuulemma tuhannesti parempi kuin kalliit kaupalliset laitteet.  En nyt sen enempää mene leikkureiden yleisiin toimintaperiaatteisiin, mutta tämä labran leikkuri toimi kokonaan eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Ei siis ehkä ollut ihme, että ensi alkuun en saa kunnollisia aivoleikkeitä aikaan lainkaan.

En saa niitä myöskään seuraavassa kuussa.

Enkä seuraavan puolen vuoden aikana. Toisinaan lykästää, saan pari solua mitattua. Yleensä en. Kyseessä on myös aivoalue jolta en ole aikaisemmin mittauksia tehnyt, arvelen että ko. aivoalue on tosi vaikea leikattava, ja ehkä siellä ei yleensäkään näy kovin paljoa soluja. Lisäksi elektrodit eivät meinaa onnistua; labra on vannoutunut tyypin X elektrodilasin käyttäjä; itse olen käyttänyt muita tyyppejä, ilmeisesti tämä tyyppi X on tosi hyvä näille hankalille soluille joita nyt tässä projektissa tutkitaan. Käytän lukemattomia tunteja elektrodiveto-ohjelman tuunaamiseen; ilmeisesti taitoni tai käsityskykyni ei ihan riitä kun stabiilia ohjelmaa ei vaan tunnu löytyvän. Joskus silti onnistuu.

Yrittänyttähän ei laiteta, ja mä toimin vankan työmoraalini tukemana niinkuin pitää: okei, työ on vaikeaa, mut jos se ois helppoa, siihen vois palkata kenet hyvänsä. Pikkuhiljaa dataa kertyy, tuloksiakin, niin että kun labra muutti uudelle kampukselle tuossa maaliskuussa saatoin keskittyä analyysiin. Vähän näyttää siltä että lisää dataa tarvittais, mutta kun se on vaan niin vaikeaa niin yritetään pärjätä sillä mitä on.

Kunnes nyt vihdoin huhtikuussa haluan tehdä lisää kokeita, tällä kertaa Omaa Projektiani varten, käyttäen pikkuaivoleikkeitä (joka on siis mun bravuurinumero) - ja käy ilmi että lätyt on kuraa. Päivä toisensa jälkeen. Viikko toisensa jälkeen. Elektrodit, joita pitäisi pystyä tuottamaan rutiininomaisesti vanhojen muistiinpanojeni perusteella, ei vaan synny. Epätoivo ja uskonpuute alkavat iskeä; ehkä mä en vaan osaa; ehkä koko tää mun täglaini “Yoe, bestest and fastest brain slicer in Asia” on ollut vaan PR-BS:ia. Testaan kaiken mahdollisen, jopa käyttämäni veden laadun, teen kaikki perusliemet uusiksi, tilaan uudet saksetkin. Ei auta. Deadlinet ryömii - ei, syöksyy niskaan ja aika loppuu.

Viimeisenä koepäivänä teen leikkeet naapurilabran konventionaalisella leikkurilla. Vaikkei kaikki mennyt ihan nappiin, tuloksena on sädehtivän hyviä leikkeitä.

Niinpäniin. Olen tuhrannut kuukausikaupalla kallista aikaa, hermoja ja hiiriä koska uskoin ennemmin sen, että vuosikymmenen kestäneen harjoittelun jälkeenkään en osaa tehdä työtäni, kuin sen, että nimellisessä esimiesasemassa olevan henkilön rakentama laite ei olisikaan parempi kuin kymmenien tuhansien eurojen kaupallinen hienomekaniikkalaite. Tai en mä koskaan ajatellut että se olis parempi, mutta ehkä “riittävä”. Näytin myöhemmin laitteen aiemminmainitulle automekaanikko-pikkuaivoteoreetikolle, ja mies purskahti itkunauruun - miten sä olet voinut KUVITELLAKAAN että tämä toimisi?

Noniin, koetuloksena voidaan siis sanoa, että a) en ole täysin kädetön labrassa mutta b) olen aikamoinen idiootti. Nyt täytyy vaan kasata jostain hakemus budjettimäärärahasta uutta leikkuria varten, ja luvata itselleen että lakkaan olemasta niin saamarin epäuskoinen kaikkia kykyjäni kohtaan.

–

Pitkän jaarittelun kevennykseksi: luonani piipahti juuri nuori saaristolaiskundi, joka kohkasi saaneensa tietää olevansa Okinawan kuningashuoneen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Halusi jutella mun kanssa DNAsta, lasereista ja avaruusasemista, sekä Hopi - ja Maya-intiaanien ennustuksista. Tyyppi oli löytänyt jostain jonkun mummon ullakolta yhden kadonneista okinawalaisista ennustuskivilaatoista, ja kopioinut sen vihkoonsa ja meni Ameriikkaan tapaamaan Hopi-intiaaneja. Matka oli rankka, tyyppi käveli neljä päivää eikä saanut nukuttua kojoottien ulvonnalta ja kylmäkin oli. Tietämättään hän saapui Hopien luo talvipäivänseisauksena ja sai erikoisen lämpimän vastaanoton: kuulemma inkkareilla oli joku oma ennustuslaatta, josta puuttui pala, mutta toinen ennustus sanoo että talvipäivän seisauksena saapuu lähettiläs meren takaa ja tuo sen mukanaan, ja sit tää tyyppi on siellä esittelemässä vihkoonsa piirtämää kopiota okinawalaisesta ennustuksesta. Sai Hopi-nimen ja osallistui johonkin biisonitanssiin (kuvailun mukaan fiilis oli yhtä hämmentävä kuin mulla joka kerta kun mun pitää osallistua johonkin okinawalaiseen riittiin) ja sai käskyn mennä tapaamaan Maya-intiaanien Don Alejandroa. Neljä päivää bussissa Meksikoon ko. Maya-vanhimman luo ja osallistui siellä johonkin ufojenhoukuttelurituaaliin. Tämän jälkeen kundi päätti palata Miyagille, ja suunnitelmissa on nyt neliulotteisen kahvilan perustaminen tuohon meidän nurkille.

Kahvittelun lomassa sain vieraakseni myös vuokraisäntäni, joka oli ajanut paikalle saaren toiselta puolelta varmistaakseen että olen kunnossa tässä sateessa, ja poliisisedän joka tuli tarkistamaan samaa.

Tässä päivänä muutamana - tai no, yönä - satoi aika pirun rankasti. Tuntui siltä kuin taloni olisi joutunut keskelle jokea, ja ukkosen jyrinä johon heräsin oli todellakin aika massiivista.

Myöhemmin huomaan, että jyrinän ekstra-basarit aikaansai ihan aito maanvyörymä; taloni takana olevan viidakkoseinämän maa-aines oli ilmeisesti taannoisessa järistyksessä vähän löystynyt ja nyt romahti makuuhuoneeni seinän viereen.

Tilanteen todettuani toimin niinkuin tällaisissa luonnonkatastrofeissa pitää, eli, otin valokuvan ja menin sukeltamaan aamupäiväksi Sunaben “edistyneille snorklausvesille”. Palatessani joku kotitonttu, kijimunaa tai ehkä naapurin juoppo setä oli urakoinut kivenmurikat pois tontiltani ja siistinyt muutenkin pihan. Seuraavana päivänä sain soiton naapurintädiltä että viranomaiset olivat käyneet tarkastamassa paikan ja tekevät varmaan asialle Jotain.

–

Niintuota. Mun piti kirjoittaa työasioista ja tieteestä.

–

Edellisen rivin kirjoitettuani laitoin koneen kiinni ja menin tekemään töitä ja tiedettä. Siitä on nyt kolmisen viikkoa, luulen että mun pitää vaan uskoa että ei siitä tiedekirjoittamisesta tule mitään. Varsinkin kun nyt kun avasin blogiartikkelin uudestaan editoitavaksi ja meinasin kirjoittaa jotain töihin liittyvää, talo tärisi taas kun maa vyöryi.

–

Sen verran rohkenen kertoa, että töitä on nyt tosiaan tehty; eilen (perjantaina)palasin iltayhdeltätoista töistä, ja olin lähtenyt töihin keskiviikkoaamuna seitsemältä. Onni on upouusi instituutti jossa on lukemattomia sohvia, ja kaveri joka asuu naapurissa. Tänään makaan kotona ja katson kuinka sadekausi täyttää valtamerta; naapurikaverit piipahti tarkistamassa että olen kunnossa ja syötiin banaaneja; ja varmistaakseni ettei aivo yritä tehdä töitä tänään aion viettää loppuillan juoden olutta ja rämpyttäen sanshinia. (Jonkinlainen edistymisen merkki lienee se, että alan saada tarpeekseni tästä lainasanshinista, haluan oman sellaisen aidon jossa on käärmeennahka ja kunnon saundi… )

Huomenna aamulla taas töihin, takaisin ehkä tiistai-iltana tai keskiviikkona, yritän sitten pitää pari päivää taas vapaata.

–

niin niistä maanvyöryistä: ei niistä ole sen kummempaa haittaa kuin että takapiha täyttyy kivenlohkareista. Ei siis minkäänsorttista vaaraa.

Huomaan kauhuissani, että enhän ole blogannut todellakaan ikuisuuksiin. Sen sijaan että kirjoittaisin taas jotain semi-huolellista, ryin nyt vaan jotain pieniä asioita listaan mitä on sattunut.

En edes muista että kerroinko siitä, että 10km juoksukilpailuani edeltävänä iltana menin bileisiin joissa jouduin juttelemaan Uruma-shi:n pormestarin kanssa. (Uruma-shi on siis se kunta/kaupunki jonka alaisuuteen saareni kuuluu.) Eipä sen kummempia, vanhasta tottumuksesta höpisin japaninkielisiä korulauseita. Upposi hyvin.

No hyvä. Jokin aika sen jälkeen istuin täysin viattomasti kampuksen lokoisassa kahvitilassa juoden kahvia ja artikkeleita lukien, kun paikalle säntää instituutin johtaja seuranaan lauma jotain pukumiehiä. Yritin kiemurrella pois tieltä, mutta johtaja (pitkänlaiha ameriikkalainen) sanoi että ei ei, istu siinä vaan ihan rauhassa, tässä on jotain ihmisiä okinawalta, esittelen niille kampusta. Istun alas ja jatkan muina miehinä kahvini juontia, samalla kun johtaja selittää (tulkin kautta) että tässä on meidän hieno kahvitila jossa tutkijat voivat rentoutua, kuten tämä esimerkki tässä. Hymyilen ja jatkan lukemista. Johtaja höpöttää lisää PR-lauseita, ja sitten sanoo mulle että “haluaisitko sanoa pari sanaa itsestäsi?”

Vanhasta tottumuksesta nousen seisomaan, kumarran ja latelen japaniksi että oi kunnioitettavimmin tervehdittävät, tässä teitä puhuttelee yoe ja olen suomesta ja blaadilaadidaa PR-roskaa muutaman minuutin ajan, Okinawa ja japani ja luonto ja yhteistyö ja kulttuuri ja avoin sydän ja kansainvälisyys ja tulevaisuus ja koulutus ja niin päin pois.

Kun lopetan, pukumiesten joukosta tulee vanhin ja paksuin setä kättelemään tosi lämpimästi, sanoo että toivoo että mulla olis tosi pitkä ja menestyksekäs ura instituutissa. Multa meinaa mennä jalat alta kun näen että sen rintapielessä lukee että Okinawan varakuvernööri.

No hyvä.

Pari viikkoa tästä eteenpäin saan kiireisen mailin joltain administraattorilta, että Johtaja haluaa että tulen puhumaan tilaisuuteen jossa läsnä on lauma kansanedustajia, sellasesta budjetinleikkausryhmästä. Tilaisuus onneksi kesti osaltani vain varttitunnin, ja yoea kuulusteltiin sitäkin vähemmän, mutta sinä aikana ehdin vaikuttumaan positiivisesti näistä poliitikoista: KAIKKI puhuvat äärimmäisen hyvää englantia, kysyivät erittäin hyviä kysymyksiä ja olivat kohteliaita ja niinpoispäin. Tätä tilaisuutta varten otin sitten selvää että miten sanotaan väitöskirja ja epilepsia ja pikkuaivoihin liittyvät motorisen toiminnan häiriöt. Ei niitä tarvittu, mutta tiedänpähän.

No hyvä. Melkein tässä jo kaikki, paitsi että jotenkin jouduin vuosittaisen tutkijaseminaarin pääjärjestäjäksi, ja tänään käytyäni tuolla rannanpuolen toimistorakennuksessa keskustelemassa administraatioedustajien kanssa siitä että moneenko kahvitaukoon saadaan budjettia, törmään käytävällä pitkänlaihaan Johtajaan. Mitään sen suurempia selittelemättä Johtaja sanoo että hyvä, tarvitsen sua just nyt, ja johdattaa mut muutaman airueen seurassa yläkertaan missä on paraikaa kokoontumassa Virallinen Tarkastuslaitoksen Delegaatio - ne, joille pitää vakuuttaa että instituution toiminnassa ei ole mitään moitittavaa.

“Hyvät Delegaatit, tapasitte tuolla aiemmin laboratorionjohtajia, mutta halusin esitellä teille vielä yhden henkilön - tässä on ihan oikea TUTKIJA.” … ja taas Yoe höpöttää, hymyilee, kumartaa ja käyttää kohteliaisuusmuotoja sattumanvaraisessa järjestyksessä. Mainitsen tulleeni Tokion RIKEN - instuutista (yleisö kohahtaa), ja että kuinka uskon suuresti että OIST-instituutilla on mahdollisuus kasvaa joskus vielä todelliseen MIT-luokan maailmanmaineeseen …

Puuh.

Tuntuu siltä että saattas olla ehkä hyvä alkaa taas vähän opiskelemaan tuota japania. Tai käydä kampaajalla. Siltä varalta että Keisari piipahtaa syömään Yoen Kotileipomon leipää.

Oleellisempaa kuitenkin on, että nyt se on sitten niin, että minähän en saareltani muuta. Löysin nimittäin tienposkesta hevosen. Meillä synkkas välittömästi. Ei tarvinnu miettiä kohteliaisuusmuotoja. Porkkanakin kelpas.

Kun järisee, niin sitten aaltoilee. Chilen valtava järistys aiheutti paitsi melko vakavan tsunamivaroituksen koko Japanin itärannikolla, myös ihan aidon tsunaminkin. Vietettiin duuniporukan kanssa koko sunnuntai-iltapäivä kallionjyrkänteellä odottamassa hurjaa aaltoa (ja syömässä fuusio-aasialaista ruokaa Kurkuma-kahvilassa) jota antoi odottaa itseään loppujen lopuksi alkuiltaan saakka. Kotisaarelleni päästyäni minua odotti naapurinväki tiellä kerääntyneenä tsunamiseurantaan; ehdin juuri näkemään kolmannen aallon saapumisen: (varoitus. video saattaa järkyttää järkyttämättömyydellään!)

–

–

Niinpä niin. Kaikenmaailman katastroofielokuvat olivat kehittäneet allekirjoittaneessakin sellaisen uskon, että tsunami == valtava yksittäinen aalto, joka murskaa kaiken tielleen osuvan. Koko OISTin tiedeporukan kera naureskeltiin koko iltapäivä sitä, miten muualla maailmassa 20-senttistä aaltoa ei edes noteerata, mutta japanilaiset ilmoittavat mittaavansa 10-20 -senttisiä tsunameja. Tsunamipäivän aamuna sain Hokkaidotytöltä huolestuneen tekstiviestin jossa hän käski minua ehdottomasti pysymään poissa rannikolta, kun pahimpien arvioiden mukaan tulossa saattoi olla jopa kolmimetrinen aalto.

Luonnollisesti kotirannoillani näkyy kolmimetrisiä ja isompiakin aaltoja harva se myrsky, joten tuntui aika oudolta tuo hermostuneisuus.

Omin silmin nähtyäni asian oikea laita kuitenkin valkeni: jos tsunamin korkeus olisikin vain kymmenisen senttiä mutta sen PITUUS kymmeniä metrejä, leveydestä puhumattakaan - siinä on aika paljon vettä. Korkeaharjainen aalto voi jäädä muodostumatta kuten nyt täällä, jolloin näyttää vaan siltä kuin merenpinta yhtäkkiä nousisi. Okinawa lienee kaikilta ranta-alueiltaan onneksi sen verran korkeaa että missään meri ei noussut kadulle asti, mutta ei tuon olisi tarvinnut paljoa isompi olla niin nykyisen duunipaikkani alue, Suzakin keinosaari, olisi muuttunut kovin mutaiseksi.

Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Suzaki suljettiin iltapäiväksi ja saarelleni johtava meritie oli aaltojen saapumisen aikaan osittain myös suljettu, mutta siinäpä se.

Nyt olen nähnyt eläissäni taifuunin, maanjäristyksen, tsunamin ja (mahdollisesti) jotain pieniä meteoriitinhippuja jotka melkein on päässeet maahan asti. Tulivuorenpurkaus vielä puuttuu (savuavia, 1940-luvulla maasta esiin nousseita vuoria ei lasketa, pitää olla ihan aito ja äkillinen purkaus. Toissavuonna melkein sai tämänkin rastin suoritettua, kun snoukkakohdevuori purkautui, mutta ei kuitenkaan oltu paikalla …). Ja UFOjen hyökkäys.

–

Luonnonjärjestykseen kuuluu myös raportoida, että tänään oli aurinkoista ja +27 astetta.

Naapurinkaan talo ei kaipaa kunnostusta maanjäristyksen jäljiltä.

Mökkihöperyys. Alan ymmärtää että se on todellinen tila. Sellainen, jossa maailmankuva pienenee samalla kuin etäisyydet muihin ihmisiin kasvaa. Alkaa tuntua siltä, että todellakaan ei ole mitään sanottavaa, mitään blogattavaa, raportoitavaa, kun mitään ei tapahdu. Kaikki on arkipäiväistä.

Kuten esimerkiksi se, että toissailtana näin taas kuinka jokin meteoriitinpala tai mikä lie taivaankappale syöksyi maahan saarellani. Kolmas kerta. On se aika siistin näköistä, silti. Kouraisee mahan pohjasta joka kerta.

Hiukan suuremmalta vaikuttaa se ihme, että saariston koulujen sulkemispäätöstä on siirretty ainakin vuodella eteenpäin. Epäselvää on, mitkä tekijät ovat tähän syynä; pitää yrittää muistaa potkia saarelaisia olemaan jatkossakin aktiivisia niin ettei olla taas vuoden loppupuolella hädissään että apua nytkö ne sen sulkee taas.

Maanjäristyksiinkin on ihminen täällä huteralla japaninkamaralla asuessan tottunut. Tänä aamuna kun heräsin klo 5:27 Richterin asteikolla 7.3:n järinään tuntui kuitenkin siltä että on vähän eri kaliiberin huojunta kyseessä. Tokiolaiset talot taipuu ja huojuu järistyksissä kuin haavat tuulessa, mutta mun paksuista kiviharkoista rakennettu perinnetalo tuntui pomppivan paikallaan - paikallaan, koska painava kivitiilikatto pitää sitä aloillaan. Hmm… painava katto … ajattelin, ja ensimmäistä kertaa eläissäni vaivauduin järistyksen vuoksi kömpiä ylös futoneilta ja seurasin (ikuisuuksia kestäneen) hytkymisen loppuun saakka pöydän alta.

Hiljaisuuden palattua - tai no, ei se palannut, perhanan järistys herätti kylän kanaloiden kukot jotka alkoi kiljua, ja samantien kaikki muutkin linnut päätti että no okei aletaan hommiin sit - totesin kaiken olevan kunnossa, vaikka järistyskeskus oli vain n. 20 km päässä talostani merellä. Kuten tavallista, tsunamivaroitus kuulutettiin mutta kun oli pilkkopimeää ei ollut mitään järkeä lähteä sitä katsomaan. Sen sijaan jäin seuraamaan netissä paniikkina leviävää twittertsunamia aiheesta - tuhannet ihmiset toistivat sanasta sanaan uutista jonka mukaan japanilaiset viranomaiset olisivat määränneet massaevakuaation rannikkoseudulle. Useaan kertaan toistamani ja asiaankuuluvilla hashtageilla koristamani tweetit “ei paniikkia, kaikki on OK, ei tsunamia” kaikuvat kuin kuuroille korville.

En tietenkään ole minkään sortin mediavaikuttaja, mutta silti mieleen tuli uus-vanha sanonta “‘Googlaa ennenkuin twittaat’ on nykyajan ‘ajattele ennenkuin puhut’”. Tai ainakin katso mitä muut sanovat ennenkuin julistat mitään sanomaa kaikelle kansalle.  Mielenkiintoista, tämä uuden nopean kommunikaation aika, todistaessaan vanhoja viisauksia (huhut kulkevat nopeammin kuin mikään muu); kun “kaikki” ovat jo netissä, alkaa olla ihan eri tavalla oleellista se, ettei mene latomaan tyhmyyksiä verkkoon.

Ei siksi, että tulisi sanottua jotain jolla voisi nolata itsensä; vaan siksi, että elämme uudenlaista tiedon niukkuuden kautta. Aikaisemmin tietoa ei ollut yksinkertaisesti saatavilla - nyt se hukkuu huhupuheisiin, valheisiin, asiattomuuksiin ja tyhjänpäiväisyyksiin. (Karkeasti arvioiden oikeaa, paikan päältä lähetettyä tietoa sisältävät tweettini hukkuivat joka minuutti noin tuhanteen kopio-variaatioon tiedotteesta “okinawalla valtava järistys ja evakuaatio OMG mun siskonkoirankaimantäti on paraikaa Aasiassa rukoilkaa sen puolesta!“)

Hmm. En ole varma, mutta luulen että tämän hahmottaminen ei varsinaisesti lisää kykyäni blogata mitäänsanomattomista tapahtumista ympärilläni. (Paitsi että musta on ihqLiikkistä, että kun olin reilun viikon työmatkalla ausseissa, niin koko kylä huolestui: nääskun autoni oli parkkipaikalla mutta valoja ei näkynyt talossa, naapurimummot ja papat olivat oikeasti hädissään että onkohan se parka kuollut sinne yksinään. Menivät kysymään asiasta kylän matriarkoilta jotka kyllä tiesivät kertoa että ei hätää, se on kuulkaa lähtenyt käymään ulkomailla. Myöhemmin mulle kerrottiin että ehkä olis syytä laittaa joku lappu portille jossa lukisi “ittekimasu!” kun menen pois…)

–

edit: hupi senkun jatkuu - ilmeisesti joku OLI lukenut tweettini, (tarkennus: Buzzin) ja lähestyy mua nyt tutkimusaiheella:

Hi Marilka please, send-me more informatio if you can about the circustances
just before the quake, i need to kow you you saw something strange in the sky
or if you saw diferet cloundds in the skty or if you are seeing now.

Report me pleas

Sizenando salles

Researcher - Brazil

Et semmottii. Olkaa kiltisti lapset, harrastakaa lähdekritiikkiä ihan jokapäiväisessä nettielämässänne. Yoe menee nyt googlaamaan että olisko Okinawalla jotain jääkiekkorinkiä johon vois ilmoittautua.

Sydney University, department of Escherianism

Sydney oli ihan kiva kasi plus. Näin kengurun vaikken syönyt sitä; en syönyt koalaakaan. Enkä paljon muutakaan. Parin päivän tokio-pysähdys kotimatkalla sisälsi sitten rankkaa syömistä.

Tiivistelmä vaikutelmasta sydneyläisistä: muutama miljoonaa reppureissaajaa jotka on sattuneet jäämään hetkeksi aloilleen semi-trooppiseen Oxfordiin, ja istuskelevat biitseillä ja kahviloissa odottelemassa että seuraava peukalokyyti ilmestyy. Ooppera oli oikeasti varsin kiva. Paras lavastus ikinä. Pomon teoria on se, että Ayers rock absorboi kaiken internetin koko mantereelta. Ostin kolmet aurinkolasit (kahdet halpikset) ja neljät bikinit. Ja juustoa.

Konferenssi oli kans ihan kiva; joku olis nominoinut mun posterin konferenssin parhaaksi, mutta kun en ole enää opiskelija niin ei kelvannut. Pisteitä sain kai eniten improvisoidusta whiteboardista jolla selitin koko projektin. Paikalla ollut uberguru Bart Ermentrout (joka on keksinyt konseptit joita tutkin) tykkäs kans.

Konferenssin lopussa jaetut palkinnot oli siinä mielessä mielenkiintoisia, että 5/6 meni tytöille. Asiaan suoraan liittymättä: tutkin puolalaisen Nencki-insituutin labralistaa ja huomaan että ylivoimainen valtaosa väestä on naisia.

Tokiossa oli kylmää ja kirkasta; nukuin melkein koko ajan. Okinawalla on märkää eikä kovin kylmä. Koen hetkellisiä paniikintunteita katsellessani to-do-listaani (joka on ääriään myöten buukattu täyteen heinäkuun loppuun asti), mutta jotenkin on sellainen olo että ehkä tästä selviää kun vaan alottaa tekemisen jostain. Siis jos alottaisi eikä tuhraisi aikaansa lukemalla internettiä tyhjäksi.

–

HUOM HUOM! Olisi töitä tarjolla paratiisissa.

Naapurilabra tarvitsee äärimmäisen kipeästi laborantin, joka osaa huolehtia GM-hiirilinjoista, soluviljelmistä ja puksuttaa PCR:ää. Palkka on riittävä.

Meidän labramme tarvitsee myös aivan yhtä kipeästi jonkun, joka on kiinnostunut ottamaan selvää siitä, miten aivot toimii, pärjää tietokoneiden kanssa ja olis valmis opiskelemaan neuronisimulaatioiden ohjelmointia ja ajoa. Pomo lupas opettaa, eli riittää tavallaan jos on kiinnostunut eikä ihan paukapää. Homma sopii vaikka maisteritason tyypille, tai ehkä alemmallekin jos on riittävän reipas. Suurta breikkiä tiedemaailman kuuluisuuteen tämä pesti ei takaa, mutta vuoden verran maksettua paratiisieloa ja ehkä tästä jotain oppisikin.

Instituutillamme on myös presidentin paikka avoinna. Lisää työtarjouksia sivuillamme.

… nimittäin konferensoimaan. Tällä kertaa suuntana Sydneyssä järjestettävä “Aussi-SfN”; muu labranväki on lentänyt sinne jo aikaisemmin (kuulemma Bondi Beach on aika hyvä spotti jutella epälineaarista dynamiikkaa). Posterikin on aikaansaatu: vimmaisen analyysi - ja koodausputken tuloksena sain sotkuisesta dataläjästäni puristettua ehdottomat minimikriteerit täyttävät määrät änniä, semmejä ja käyriä. Mitään johtopäätöksiä ei ko. analyysistä vielä voi vetää, mutta kokeillaan hommaa uudestaan heinäkuussa Amsterdamissa (olen skeduloinut ensimmäisen aussikonffupäivän FENS-abstraktin laatimiseen, deadline maanantaina )

Rakas Hokkaidotyttö (edellisestä labrastani!) piipahti käymään, käytiin seikkailemassa Hullun Brassi-Insinöörin kanssa uuden kampuksemme rakennustyömaalla - ja voi pojat että paikka onkin upea. Uskomaton. Muistuttaa linnoitusta tai avaruusasemaa; kampusalueella on lampia ja suihkulähteitä, ruokalasta upea merinäköala ja (kuulemma, sisälle emme nimittäin vielä päässeet) labratasot marmoria. Tuskin maltan odottaa muuttoa vaikka sen johdosta mun työt seisoo varmasti kuukausia. HBI otti kuvia enemmänkin kamerallani.

New Campus

Nyt kuitenkin pitää unohtaa haaveilu ja seikkailla kaukoetelään…

Hupsan. Hetkeksi kun silmä välttää niin heti on kokonainen vuosi vierähtänyt. Tässä tulee meikäläiselle ihan justsillään kuudes vuosi japanissa asumista täyteen, ja samalla kokonainan vuosi Okinawaa.

Ja siinä missä muutaman edellisen vuoden aikana ei ole tuntunut suuria muutoksia elämässä tapahtuneen, vuosi 2009 jäänee eräänlaisena merkkipaaluna varmasti mieleen.

Ei niin etteikö tämä 2010kin alkaisi merkittävästi. Tällä viikolla olen ollut äimän käkenä - taas - tämän saaren väen ystävällisyydestä: naapurintäti näki minut ruokakaupassa kun olin palaamassa töistä, ja totesi että näytän niin väsyneeltä että tuli myöhemmin illalla tuomaan höyryävää kaalisoppaa ja tuoretta kanasalaattia.

–

Eilisiltana kotiin iltamyöhällä ajellessani tapasin tiellä aasin. Oli lähtenyt kylille huitelemaan, hän. Pysäytin auton ja neuvottelin aasin kanssa tilanteesta, ja pienen suostuttelun jälkeen mentiin yhdessä kotiin. Fiksu kuin mikä, se aasi. Lupasi tulla jeesaamaan mun rikkaruoho-ongelman kanssa.

–

Nimeni on vääntynyt täällä. Miyagilaiset tuppaavat luiventamaan särmikkään YO-E:n “yuu-ii”:ksi. Okinawan kielessä ei oikeastaan ole o:ta eikä e:tä (tai ne eivät eroa meikäläisen korvaan o:sta ja i:stä), ja paikalliset nimet ovat usein tuollaisia venytettyjä kaksitavuisia: tooki, yuuko, aaya, saato, kiiko. Vakavampaa on toki se, että kun täällä vielä jonkun aikaa elelee niin saatan ryhtyä lausumaan oikean nimeni ihan väärin: maRIjareIna yy-sSHIisaarRI.

–

Vuoden aikana opittua.

Auto voi olla kiva asia. Ainakin jos se on yhtä söpö kuin minun! Lisäksi olen (useimmiten kantapään kautta) oppinut, että oikeasti autoihin pitää laittaa kaikenlaisia öljyjä ja nesteitä ja ilmoja vähän väliä, ja jos esimerkiksi koko kesänä ei lisää jäähdytysnestettä niin auto menee rikki. (mä oikeesti luulin että autoihin laitetaan öljyä noin kerran parissa vuodessa!)

Kun talo on hyytävän kylmä (eikä vaan kehtaa lämmittää sitä), paras paikka laittaa leipä kohoamaan vuoassa on PC:n kotelo. Vähän niinkuin moterni uuninpanko.

–

Merkittävin juttu lienee kuitenkin se, että niinkuin ystävälle mailissa tulin sanoneeksi: tuntuu siltä, että täällä loikoillessani olen jotenkin vihdoinkin oikeasti hahmottanut sen, mitä haluan tehdä “isona” - ottaa selvää niinkuin aikuisten oikeasti siitä, miten aivot toimii. Ja hahmottanut myös sen, että jos tuolle tielle lähtee, se tulee tarkoittamaan aivan valtavan paljon työtä ja tuskaa, uhrauksia ja hermoiluja, ja loputtoman kiertolaiselämän. Tästäkin huolimatta, haluan ihan oikeasti. Tahtoo. Haluan oman labran. Oman budjetin, jolla ostaa ihan sellasen setupin jollasen haluan. Puhumattakaan siitä, että voisin palkata jonkun tekemään ainakin osan kokeista niin että ehtisi itse joskus lukemaan ja ajattelemaan.

Harmi vaan että niin kauan kun olen se ainoa joka tekee ne kokeet ja koodaa analyysipalikat en millään ehdi kasaamaan projektisuunnitelmaa jonka kanssa voisi mennä anelemaan johtajanpaikkaa.

–

Kävi miten kävi: olen aika vakuuttunut, että vuosi Okinawalla on tuonut mulle useamman vuoden lisää elinaikaa. Jossain määrin ehkä tuli tästäkin blogista selville, että edellinen työpaikkani ilmapiiri oli sieltä huonoimmasta mahdollisesta päästä, ja saan olla tyytyväinen että en päättänyt lyödä hanskoja kokonaan tiskiin hajotessani siellä.

Okinawalla on oppinut, että ihminen tarvitsee varsin vähän tyytyväisyyteen. Auringonläikkä aamupäivällä kuistilla, kahvia ja tuoretta leipää. Huvitukseksi riittää muurahaisten menon tarkkailu.

Ylimaallisen fantastinen veljeni tulee muuten vaihto-opiskelemaan tähän ihan lähisaarille - Kyushulle, tarkemmin ottaen. Tässä kun ajattelin että mikään ei vaan voisi olla paremmin, osa perhettä siirtyy käytännössä naapuriini. (Lisää asioita jotka ovat muuttuneet mielessäni: ihmiset ovat kaukana, jos ne ovat kovin hankalalla aikavyöhykkeellä. Sitäpaitsi Kyushulle lentää täältä nopeasti ja halvalla.)

–

Alkaa olla kevättä ilmassa. Tänä aamuna linnut lauloivat sirkeämmin, ilma oli leppeä ja kuulin ensi kertaa pitkästä aikaa taas gekkojen ääniä.

Aamiainen: spelttipuuroa ja tuoreita mansikoita. Totesin näet että liika on liikaa eikä ihan joka ainoa aamu tarvitse syödä keitettyä kananmunaa, olkoonkin että ovat varsin hyviä ja tuoreita ja varmaan luomuakin. Toistaiseksi muuten olen sitä mieltä, että kylään muuttanut kanaparvi ja sen kukko aamulauluineen on vain ja ainoastaan herttaista. (spelttihiutaleet on suomesta tuotu, täältä ei saa kuin kehnoja Quakersin ootomiiruja.)

(Eräs Japanissa asumisen hyviä puolia on se, että talvisaikaan saa ihan oikeasti hyviä tuoreita mansikoita. Huonoja puolia taas se, että kesällä niitä ei saa mistään - vaikka lämpöä riittääkin, ilmankosteus mädännyttää mansikantaimet noin kolmessa minuutissa.)

Asioita, jotka on olleet kartalla viime aikoina: 1) työnteko 2) juokseminen 3) syöminen. Työnteko maittaa vaikka välillä uuvuttaa - eilen tulin niin väsyneenä kotiin etten jaksanut syödä vaikka nälkä oli. (all hail whoever invented chocolate!) Juokseminen alkaa tosissaan sujua, ja se tukee työntekoa - pitäisi saada joku juttu jolla voisi laittaa muistiin kaikki hyvät oivallukset mitä alkaa syntyä siinä kuudennen kilometrin jälkeen. Kesän alkupuolella ostamani vibram five fingerit alkaa olla paikoitellen puhki (varpaista näkyy osittain jo läpi), onneksi postipoika lupasi tuoda mulle uudet tässä ihan pian.

Juokseminen tukee myös syömistä. Tässähän on ollut aika lailla se ongelma, että Tokion kulinäärisiin ihmeisiin tottuneena mulla on ollut vaikeuksia syödä sitä keskinkertaista kauppakeskusruokaa millä täällä elellään, ja usein tulee vietettyä päiväkausia vaan joidenkin korvikekaloreiden kanssa. Kokkaaminenkaan ei maistu kun se on yksinelävälle niin täydellisen turhantuntuista (semminkin kun täältä ei saa aineksia länsimaalaisruokaan (tai siis eurooppalaisruokaan; amerikkalaista roskaa löytyy kyllä).

Vaan vaan, kyllä se vaan on niin että kun mittariin tulee kolmisenkymmentä kilometriä viikossa niin keho alkaa vaatimaan Ruokaa ihan eri tavalla. Ei riitä puppasämpylä juustoviipaleen kanssa,  raaka luumutomaatti tai pari lounaaksi on enää huono vitsi ja vaikka oluttölkissä on montakin kaloria niin illalla tekee mieli syödä jotain missä on sisältöä. Puhumattakaan siitä, että näissä hytisyttävissä +15 asteen talvipakkasissa tarvitsee vähän polttoainetta tarjetakseen ;P

Toistaiseksi ruoanlaitto on ollut vielä aika vaatimatonta, mutta siihen malliin on tullut katseltua iltanälissään (sen puppasämpylän kera) uhkeita kokkaussivustoja että ehkä vielä … .