Korallisaarella tuulee

Sydney University, department of Escherianism

Sydney oli ihan kiva kasi plus. Näin kengurun vaikken syönyt sitä; en syönyt koalaakaan. Enkä paljon muutakaan. Parin päivän tokio-pysähdys kotimatkalla sisälsi sitten rankkaa syömistä.

Tiivistelmä vaikutelmasta sydneyläisistä: muutama miljoonaa reppureissaajaa jotka on sattuneet jäämään hetkeksi aloilleen semi-trooppiseen Oxfordiin, ja istuskelevat biitseillä ja kahviloissa odottelemassa että seuraava peukalokyyti ilmestyy. Ooppera oli oikeasti varsin kiva. Paras lavastus ikinä. Pomon teoria on se, että Ayers rock absorboi kaiken internetin koko mantereelta. Ostin kolmet aurinkolasit (kahdet halpikset) ja neljät bikinit. Ja juustoa.

Konferenssi oli kans ihan kiva; joku olis nominoinut mun posterin konferenssin parhaaksi, mutta kun en ole enää opiskelija niin ei kelvannut. Pisteitä sain kai eniten improvisoidusta whiteboardista jolla selitin koko projektin. Paikalla ollut uberguru Bart Ermentrout (joka on keksinyt konseptit joita tutkin) tykkäs kans.

Konferenssin lopussa jaetut palkinnot oli siinä mielessä mielenkiintoisia, että 5/6 meni tytöille. Asiaan suoraan liittymättä: tutkin puolalaisen Nencki-insituutin labralistaa ja huomaan että ylivoimainen valtaosa väestä on naisia.

Tokiossa oli kylmää ja kirkasta; nukuin melkein koko ajan. Okinawalla on märkää eikä kovin kylmä. Koen hetkellisiä paniikintunteita katsellessani to-do-listaani (joka on ääriään myöten buukattu täyteen heinäkuun loppuun asti), mutta jotenkin on sellainen olo että ehkä tästä selviää kun vaan alottaa tekemisen jostain. Siis jos alottaisi eikä tuhraisi aikaansa lukemalla internettiä tyhjäksi.

–

HUOM HUOM! Olisi töitä tarjolla paratiisissa.

Naapurilabra tarvitsee äärimmäisen kipeästi laborantin, joka osaa huolehtia GM-hiirilinjoista, soluviljelmistä ja puksuttaa PCR:ää. Palkka on riittävä.

Meidän labramme tarvitsee myös aivan yhtä kipeästi jonkun, joka on kiinnostunut ottamaan selvää siitä, miten aivot toimii, pärjää tietokoneiden kanssa ja olis valmis opiskelemaan neuronisimulaatioiden ohjelmointia ja ajoa. Pomo lupas opettaa, eli riittää tavallaan jos on kiinnostunut eikä ihan paukapää. Homma sopii vaikka maisteritason tyypille, tai ehkä alemmallekin jos on riittävän reipas. Suurta breikkiä tiedemaailman kuuluisuuteen tämä pesti ei takaa, mutta vuoden verran maksettua paratiisieloa ja ehkä tästä jotain oppisikin.

Instituutillamme on myös presidentin paikka avoinna. Lisää työtarjouksia sivuillamme.

… nimittäin konferensoimaan. Tällä kertaa suuntana Sydneyssä järjestettävä “Aussi-SfN”; muu labranväki on lentänyt sinne jo aikaisemmin (kuulemma Bondi Beach on aika hyvä spotti jutella epälineaarista dynamiikkaa). Posterikin on aikaansaatu: vimmaisen analyysi - ja koodausputken tuloksena sain sotkuisesta dataläjästäni puristettua ehdottomat minimikriteerit täyttävät määrät änniä, semmejä ja käyriä. Mitään johtopäätöksiä ei ko. analyysistä vielä voi vetää, mutta kokeillaan hommaa uudestaan heinäkuussa Amsterdamissa (olen skeduloinut ensimmäisen aussikonffupäivän FENS-abstraktin laatimiseen, deadline maanantaina )

Rakas Hokkaidotyttö (edellisestä labrastani!) piipahti käymään, käytiin seikkailemassa Hullun Brassi-Insinöörin kanssa uuden kampuksemme rakennustyömaalla - ja voi pojat että paikka onkin upea. Uskomaton. Muistuttaa linnoitusta tai avaruusasemaa; kampusalueella on lampia ja suihkulähteitä, ruokalasta upea merinäköala ja (kuulemma, sisälle emme nimittäin vielä päässeet) labratasot marmoria. Tuskin maltan odottaa muuttoa vaikka sen johdosta mun työt seisoo varmasti kuukausia. HBI otti kuvia enemmänkin kamerallani.

New Campus

Nyt kuitenkin pitää unohtaa haaveilu ja seikkailla kaukoetelään…

Hupsan. Hetkeksi kun silmä välttää niin heti on kokonainen vuosi vierähtänyt. Tässä tulee meikäläiselle ihan justsillään kuudes vuosi japanissa asumista täyteen, ja samalla kokonainan vuosi Okinawaa.

Ja siinä missä muutaman edellisen vuoden aikana ei ole tuntunut suuria muutoksia elämässä tapahtuneen, vuosi 2009 jäänee eräänlaisena merkkipaaluna varmasti mieleen.

Ei niin etteikö tämä 2010kin alkaisi merkittävästi. Tällä viikolla olen ollut äimän käkenä - taas - tämän saaren väen ystävällisyydestä: naapurintäti näki minut ruokakaupassa kun olin palaamassa töistä, ja totesi että näytän niin väsyneeltä että tuli myöhemmin illalla tuomaan höyryävää kaalisoppaa ja tuoretta kanasalaattia.

–

Eilisiltana kotiin iltamyöhällä ajellessani tapasin tiellä aasin. Oli lähtenyt kylille huitelemaan, hän. Pysäytin auton ja neuvottelin aasin kanssa tilanteesta, ja pienen suostuttelun jälkeen mentiin yhdessä kotiin. Fiksu kuin mikä, se aasi. Lupasi tulla jeesaamaan mun rikkaruoho-ongelman kanssa.

–

Nimeni on vääntynyt täällä. Miyagilaiset tuppaavat luiventamaan särmikkään YO-E:n “yuu-ii”:ksi. Okinawan kielessä ei oikeastaan ole o:ta eikä e:tä (tai ne eivät eroa meikäläisen korvaan o:sta ja i:stä), ja paikalliset nimet ovat usein tuollaisia venytettyjä kaksitavuisia: tooki, yuuko, aaya, saato, kiiko. Vakavampaa on toki se, että kun täällä vielä jonkun aikaa elelee niin saatan ryhtyä lausumaan oikean nimeni ihan väärin: maRIjareIna yy-sSHIisaarRI.

–

Vuoden aikana opittua.

Auto voi olla kiva asia. Ainakin jos se on yhtä söpö kuin minun! Lisäksi olen (useimmiten kantapään kautta) oppinut, että oikeasti autoihin pitää laittaa kaikenlaisia öljyjä ja nesteitä ja ilmoja vähän väliä, ja jos esimerkiksi koko kesänä ei lisää jäähdytysnestettä niin auto menee rikki. (mä oikeesti luulin että autoihin laitetaan öljyä noin kerran parissa vuodessa!)

Kun talo on hyytävän kylmä (eikä vaan kehtaa lämmittää sitä), paras paikka laittaa leipä kohoamaan vuoassa on PC:n kotelo. Vähän niinkuin moterni uuninpanko.

–

Merkittävin juttu lienee kuitenkin se, että niinkuin ystävälle mailissa tulin sanoneeksi: tuntuu siltä, että täällä loikoillessani olen jotenkin vihdoinkin oikeasti hahmottanut sen, mitä haluan tehdä “isona” - ottaa selvää niinkuin aikuisten oikeasti siitä, miten aivot toimii. Ja hahmottanut myös sen, että jos tuolle tielle lähtee, se tulee tarkoittamaan aivan valtavan paljon työtä ja tuskaa, uhrauksia ja hermoiluja, ja loputtoman kiertolaiselämän. Tästäkin huolimatta, haluan ihan oikeasti. Tahtoo. Haluan oman labran. Oman budjetin, jolla ostaa ihan sellasen setupin jollasen haluan. Puhumattakaan siitä, että voisin palkata jonkun tekemään ainakin osan kokeista niin että ehtisi itse joskus lukemaan ja ajattelemaan.

Harmi vaan että niin kauan kun olen se ainoa joka tekee ne kokeet ja koodaa analyysipalikat en millään ehdi kasaamaan projektisuunnitelmaa jonka kanssa voisi mennä anelemaan johtajanpaikkaa.

–

Kävi miten kävi: olen aika vakuuttunut, että vuosi Okinawalla on tuonut mulle useamman vuoden lisää elinaikaa. Jossain määrin ehkä tuli tästäkin blogista selville, että edellinen työpaikkani ilmapiiri oli sieltä huonoimmasta mahdollisesta päästä, ja saan olla tyytyväinen että en päättänyt lyödä hanskoja kokonaan tiskiin hajotessani siellä.

Okinawalla on oppinut, että ihminen tarvitsee varsin vähän tyytyväisyyteen. Auringonläikkä aamupäivällä kuistilla, kahvia ja tuoretta leipää. Huvitukseksi riittää muurahaisten menon tarkkailu.

Ylimaallisen fantastinen veljeni tulee muuten vaihto-opiskelemaan tähän ihan lähisaarille - Kyushulle, tarkemmin ottaen. Tässä kun ajattelin että mikään ei vaan voisi olla paremmin, osa perhettä siirtyy käytännössä naapuriini. (Lisää asioita jotka ovat muuttuneet mielessäni: ihmiset ovat kaukana, jos ne ovat kovin hankalalla aikavyöhykkeellä. Sitäpaitsi Kyushulle lentää täältä nopeasti ja halvalla.)

–

Alkaa olla kevättä ilmassa. Tänä aamuna linnut lauloivat sirkeämmin, ilma oli leppeä ja kuulin ensi kertaa pitkästä aikaa taas gekkojen ääniä.

Aamiainen: spelttipuuroa ja tuoreita mansikoita. Totesin näet että liika on liikaa eikä ihan joka ainoa aamu tarvitse syödä keitettyä kananmunaa, olkoonkin että ovat varsin hyviä ja tuoreita ja varmaan luomuakin. Toistaiseksi muuten olen sitä mieltä, että kylään muuttanut kanaparvi ja sen kukko aamulauluineen on vain ja ainoastaan herttaista. (spelttihiutaleet on suomesta tuotu, täältä ei saa kuin kehnoja Quakersin ootomiiruja.)

(Eräs Japanissa asumisen hyviä puolia on se, että talvisaikaan saa ihan oikeasti hyviä tuoreita mansikoita. Huonoja puolia taas se, että kesällä niitä ei saa mistään - vaikka lämpöä riittääkin, ilmankosteus mädännyttää mansikantaimet noin kolmessa minuutissa.)

Asioita, jotka on olleet kartalla viime aikoina: 1) työnteko 2) juokseminen 3) syöminen. Työnteko maittaa vaikka välillä uuvuttaa - eilen tulin niin väsyneenä kotiin etten jaksanut syödä vaikka nälkä oli. (all hail whoever invented chocolate!) Juokseminen alkaa tosissaan sujua, ja se tukee työntekoa - pitäisi saada joku juttu jolla voisi laittaa muistiin kaikki hyvät oivallukset mitä alkaa syntyä siinä kuudennen kilometrin jälkeen. Kesän alkupuolella ostamani vibram five fingerit alkaa olla paikoitellen puhki (varpaista näkyy osittain jo läpi), onneksi postipoika lupasi tuoda mulle uudet tässä ihan pian.

Juokseminen tukee myös syömistä. Tässähän on ollut aika lailla se ongelma, että Tokion kulinäärisiin ihmeisiin tottuneena mulla on ollut vaikeuksia syödä sitä keskinkertaista kauppakeskusruokaa millä täällä elellään, ja usein tulee vietettyä päiväkausia vaan joidenkin korvikekaloreiden kanssa. Kokkaaminenkaan ei maistu kun se on yksinelävälle niin täydellisen turhantuntuista (semminkin kun täältä ei saa aineksia länsimaalaisruokaan (tai siis eurooppalaisruokaan; amerikkalaista roskaa löytyy kyllä).

Vaan vaan, kyllä se vaan on niin että kun mittariin tulee kolmisenkymmentä kilometriä viikossa niin keho alkaa vaatimaan Ruokaa ihan eri tavalla. Ei riitä puppasämpylä juustoviipaleen kanssa,  raaka luumutomaatti tai pari lounaaksi on enää huono vitsi ja vaikka oluttölkissä on montakin kaloria niin illalla tekee mieli syödä jotain missä on sisältöä. Puhumattakaan siitä, että näissä hytisyttävissä +15 asteen talvipakkasissa tarvitsee vähän polttoainetta tarjetakseen ;P

Toistaiseksi ruoanlaitto on ollut vielä aika vaatimatonta, mutta siihen malliin on tullut katseltua iltanälissään (sen puppasämpylän kera) uhkeita kokkaussivustoja että ehkä vielä … .

Yksi syy miksi blogaan harvoin: vaikka kaikenlaisia ideoita aina putkahtelee päähän, aina kun avaan blogausalustan niin tyhjä tekstikenttä imee ne johonkin mustaan aukkoon ja sitten en saa sanaakaan kirjoitettua.

Toinen syy: tämä tällä saarella elämisen ihmeellisyys alkaa tuntua niin tavalliselta, että tuntuu että ei nyt ketään voi kiinnostaa se. Sitten käy taas niin kuin tänään, että Miyako-saaren (joka on siis saari vajaan tunnin lentomatkan päässä) joku koulunrehtori tai muu jehu lähetti mulle korillisen oman kanalan munia ja pyynnön tavata - hän kun haluaisi oppia lisää siitä ihmeellisen hienosta suomalaisesta koulujärjestelmästä. (otetaan vastaan: munakasreseptejä.)

Niinettätuota. Kävin tuolla manner-Japanin puolella viettämässä joulut ja uudetvuodet; syötiin perinteistä tokionsuomalaista jouluruokaa, perinteisesti lattialla ison pleikkascreenin loisteessa (Assassin’s Creed II pelattu puoleen väliin). Kaaduin Naganon olympialaskettelurinteessä lumilaudallani useammin kuin oli terveellistä (onneksi täysikuun alla kuumalähdekylvyssä lojuminen korjaa monta kipua), ja kiivettiin Mitake-vuorelle tervehtimään vuoden ensimmäistä kuunnousua. Juoksin kaksi kertaa keisarinpalatsin ympäri (ja vain melkein hukkasin puolet varpaasta), shoppasin (ihan vähän) Akihabarassa ja hienoissa tavarataloissa (joissa huomasin ahdistuvani kun vaatetus ja hiukset ei ollu ihan trendikkäitä) ja ennen kaikkea… SÖIN.

Enkä edes japanilaista ruokaa, vaan ihan tavallista hyvää ruokaa. En muistanut edes miten paljon hyvää ruokaa puuttuu okinawalla. Taivaallista currya Osakissa, ehtaa kebabia Akihabaran kujilla, täydellistä sisäfilettä Megurossa, mahtavan hyviä burritoja ja muuta meksikolaista laskettelurinteen juurella (ja aika hyviä täytevoileipiä siellä rinneravintolassa)… puhumattakaan jokapäiväisestä mainiosta lattekahvista.

Tuli myös hankittua ihan uusi benchmark johon verrata saamaansa palvelua.

Viimeisenä päivänä kävin asioimassa pankkini konttorissa; suomen tilille piti siirtää jonkinlainen summa rahaa. Toimenpide on nykyaikaan nähden järjettömän monimutkainen, ja luulin kahdesti jo feilanneeni sen - ensin en ollut muistanut ottaa tilinumeroni IBAN-koodia selville (mutta pankkineiti avuliaasti googletti sen mulle), ja olinpa taas ajattelemattomuuksissani jättänyt Virallisen Nimikirjoitusleimasimeni kotiin (mutta pankkineiti järjesti asian muuttamalla tilini oikeutuksen kynä-allekirjoitusmuotoon) - mutta ehkä noin tunnissa pääsin ulos.

Saan kuitenkin matkalaukkua sulkiessani hätäisen puhelinsoiton pankkineidiltä - olin näes unohtanut virallisesti ilmoittaa osoitteenmuutoksestani pankkiin, ja kun käyttämissäni henkilöllisyystodistuksissa lukee nyt Okinawan osoite Ikebukuron osoitteen sijaan, tämä tilisiirto ei nyt vaan voi mennä läpi, voisinko mitenkään palata konttoriin allekirjoittamaan osoitteenmuutoslomakkeen?

Katse eteenpäin

Hitsi. Pahoittelen, että olen tässä kahden tunnin päästä nousemassa lentokoneeseen, ja kiroilen mielessäni että no, jäipä sitten sekin tilisiirto tekemättä - seuraavan olis voinut sitten tehdä jo etelänsaarilta puhelimitse.

Voivoi, pahoittelee pankkineiti. Mihinkähän aikaan olen lähdössä sinne kentälle ja missä olen nyt? Ajattelen että varmasti neiti sanoo että hyvinhän siinä ehtii kipaisemaan taka-Meguroon, mutta ei lainkaan.

“Sopisiko teille, että tulisin sille Tennozu Islen asemalle jolta olette lähdössä kentälle muutamaa minuuttia ennen junan lähtöä? Niin saataisiin nämä paperit eteenpäin ennen matkaanne.”

Ja niin siinä vaan kävi, että kymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa jo, minua odotti laiturilla sievä pankkineiti pinkissä poplarissaan, kaavakkeet valmiiksi esillä ja tarjosi kynää, selitettyään ensin huolella kaavakkeen sisällön. Pahoitteli vielä siinä samalla paitsi sitä että matkasuunnitelmiini tuli tällainen varttitunnin mutka, myös Sellon ampumatapausta.

Rahat siirtyy Suomeen ja Yoe takaisin myyttiseen Japanin Pohjois-Karjalaan, Okinawan unohdetuille kankaille missä farkut vaihtuu verkkarihousuun, kengät crocseihin ja viiden tähden intialaiset illalliset mikrolämmitettyyn eines-karriin. Google-puhelinkaan ei enää kiinnosta kun ei mailla halmeilla ole mitään käyttöä AR-kilkkeille tai navigaattoreille.

Taas näitä sattumuksia.

Naapurintäti oli tuossa jo aikaa sitten kysellyt että olisinko vapaa tiistaina, kun olisi sellainen pienimuotoinen joulukerääntyminen. Neljältä olisi alkamassa. Saavuin siis paikalle, hiipparoin sivuovesta sisään niinkuin aina ja kysyn keittiössä häärivältä tutulta toiselta tädiltä että voiko auttaa jotenkin. “ei, ei, mene sinä tuonne vain seurustelemaan”.

Vierasjoukko koostuu poikkeuksellisesti lähestulkoon ainoastaan eläkeikää lähentelevistä miehistä. Seurassa on useita saaren silmäätekeviäkin. Tervehdin kaikkia kohteliaasti, kaikki ovat tosi innoissaan kätellessään mua ja lahjojakin saan. Olen vähän hämilläni että mites, mutta kai se nyt joo, olenhan ulkomaalainen ja kaikkea.

Perinteiseen tapaan tilaisuus avataan kun paikalle ilmestyy kolmihenkinen perinnemusiikkiorkesteri joka esittää muutaman koten-tyylin kappaleen joilla toivotaan hyvää menestystä alkaville projekteille ja ystävyydelle ja juhlille. (Pikkuisen haluaisin muuten valittaa siitä jonnekin, että täällä tuntuu olevan tapana, että jos joku jossain soittaa jotain perinnemusiikkia, erityisesti jos se joku oikeasti OSAA soittaa sitä, niin jonkun on ihan pakko tulla kovanjuureen höpöttämään ja kertomaan ja kääntämään että mitä niissä laulunsanoissa nyt sanotaan… “tässä kerrotaan kuinka sade saapuu, ja kukka on nupullaan… nyt pisarat tippuvat kukan terälehdille … nyt kukka aukeaa… ” … perhana ei pysty keskittymään kuuntelemaan sitä musiikkia lainkaan!) Soiton jälkeen naapurintädin serkku (jonkin komitean puhemies) alkaa pitää puheita, kuuntelen minkä kerkiän (istuttivat mut saaren sanshin-soittajien vanhimman viereen niitä kuuntelemaan). Serkku pyytää esiin muitakin pitämään puheita, huomaan, että vaikka aikaisemmin kaikki puhuivat ah nii pakksuvva saarrelaisskiäältä etten sanaakaan ymmärtänyt, nyt tulee kirjajapania. Ja jostain syystä jokainen puhuja mainitsee mut, ja kiittelee kuinka oli hienoa että tämä juhla on onnistunut, ja minä suuri tutkija irtauduin kiireisistä töistä saapuakseni paikalle…

Ja hups, yhtäkkiä yoe käsketään nousemaan seisomaan ja pitämään puheen. Auh. Ouh. Onneksi alla oli jo toinenkin lasi viiniä.

Ruokapöydässä viimein ymmärrän, mistä on kyse. Saaren koko ylimystö on kutsuttu paikalle sillä verukkeella, että pääsisivät tutustumaan muhun. Kun viimeinenkin maljapuhe on loppunut, serkkumies tiedottaa että tämä tilaisuus kestää iltakahdeksaan, joten kaikilla pitäisi olla aikaa päästä juttelemaan Yoen kanssa.

o-ou.

Mutta todellisuus onkin vielä vimmampi. Naapurintätini ja serkkunsa (jotka ovat seudulla hyvinkin primus motorien asemassa) olivat saaneet tietää, että Ylemmillä Tahoilla on tarkoituksena sulkea saaren koulu. (siitä, miten traagista tämä olisi, vähän myöhemmin.) Ja tämän illan tarkoituksena oli saattaa kaikenlaiset tärkeät ja voimalliset henkilöt yhteen jotta asiasta voitaisiin alkaa keskustella. Vuorotellen siis serkkumies ja sanshin-päällikkö kutsuvat eri henkilöitä lausumaan ajatuksiansa; jossain vaiheessa minäkin nousen seisomaan ja kaunopuheisesti (lue: rikkinäisellä kolmivuotiaan tasoisella japaninkielellä sotkettuna englanninkieleen ja naapurintädin tulkkaukseen) kerron kuinka saaren yhteisö on ainutlaatuinen, ja äärimmäisen tärkeä säilyttää, ja koulu on sille elinehto. Vanhat papat nyökkäilee ja murahtelee hyväksyvästi.

Iltakahdeksalta serkkumies päättää virallisen juhlan ja ilmoittaa että seuraava tapaaminen aiheesta olisi sitten tammikuussa, ja katsoo kysyvästi muhun päin. Toki, toki tulen paikalle. Muutkin lupaavat.Poistuessaan kaikki kättelevät mua, ja moni yrittää kumartaa syvemmälle kuin minä. Kiitollisuudenosoituslauseita virtaa.

Epävirallisen osuuden alkaessa olen niin poikki nelituntisesta japanintaiteilusta (ja mun piti soittaa sanshinia melkein jokaisen kanssa… onneksi yksi hiukan nuorempi sanshin-jannu jossain välissä rupes opettamaan uusia biisejä koska aloin kyllästymään samaan asadoyayuntan vääntämiseen)  että jaksan tuskin tehdä muuta kuin nukkua koiran kanssa sohvalla kuunnellen toisen, sokean naapurintädin kertomuksia siitä kuinka hän oli 30 vuotta töissä Perussa ennenkuin pääsi palaamaan takaisin Miyagille. (Sanshin-päällikkö myöskin melkein syntyi peru-okinawa -linjan rahtialuksella, mutta ehtivät maihin ja isä joutui rakentamaan äidille vajan jossa synnyttää kun talo ei ollut valmis ja satoi kaatamalla.)

Mutta niin, se koulu. Tragedia. Jos nyt jollekulle on jäänyt epäselväksi, asun saarella jolla on aivan ainutlaatuinen oma kulttuurinsa (silta mantereelle rakennettiin vasta 25v sitten). Jos lapset joutuvat matkaamaan toiselle saarelle isoon kouluun, koko tämä ihmeellinen yhteisöllisyydentuntu, tiukat siteet saarelaisluokkatovereihin alkavat kadota. Lisäksi: saarelle on sillan rakentamisen jälkeen alkanut paluumuutto, nuoria perheitä on palannut juurilleen tietäen että vaikka he itse käyvät autolla mantereella töissä, lapset voivat käydä lähikoulua. Jos koulua ei ole, on vaikeaa kuvitella miksi kukaan haluaisi muuttaa lasten kanssa saarelle.

Koulun opettajat ovat kaikki paikallisia, ja suuresti arvostettuja henkilöitä (useita oli paikalla tilaisuudessa), jotka ovat tunteneet lapset usein jo allekouluikäisestä alkaen.  Ja lisäksi kuulin väitettävän että sillä toisella saarella jonne ala-aste muuttaisi Miyagilaisia pidetään juntteina ja epätrendikkäinä ja muuta …

Niin että apua. Ei ole tietenkään ainutlaatuinen tilanne tämä - varmasti vähän sama asia kun mikä hyvänsä malminkartanon ala-aste on ollut sulkemisuhan alla - mutta jotenkin tuntuu todella huonolta. Voi olla että rahaa ei vaan riitä (Japanin uusi hallitus on kovasti karsimassa hallinnon hukkamenoja, ja valitettavasti koko Okinawa tuntuu mannerjapanin mielestä olevan hukkameno…), mutta jos joku nyt päättää tämän koulun sulkea, sen olisi hyvä ymmärtää että käytännössä Miyagin kulttuurin lopullinen häviäminen alkaa siitä.

Piih. Ja mitä mä muka voin tehdä asialle? En tunne ketään, en osaa edes kieltä niin että voisin lukea paikallisia sanomalehtiä (eikä aika riitä edes hesarin lukemiseen joten…) … ainoa mitä osaan on tää pöhkö sosiaalinenmedia - voisihan sitä perustaa jonkun facebook-ryhmän, ihan vaikka vaan esimerkillistääkseni sitä miten turhia kaikenlaisen “Vastustan!” -facebook-ryhmät sun muut on joilla ihmiset vaan vähän koittaa korjata huonoa omaatuntoaan siitä kun eivät OIKEASTI tee mitään.

Oikeasti, mitä ihmiset Oikeassa Maailmassa tekevät jos niiden koulu uhataan sulkea?

Ei kai auta muu kuin jatkaa kohteliasta hymyilyä, opetella lisää korulauseita puhuttavaksi kokouksissa. Ehkä opetella Miyagin omia sanshin-kappaleita.

Talvipäivänseisaus

Tänään on vuoden pimein päivä.

Pimeys on silviisiin hyvä, että ehtii näkemään upeita auringonnousuja työmatkalla. Eikä tarvitse odottaa kovin myöhään illalla että kehtaa lähteä juoksulenkille - on viileää, ja vaikka itsetunto on noussut sen verran että ihmistennähdenkin jo kehtaa hölkytellä, niin pimeällä vaan keho lentää paremmin.

Erityisesti tänä iltana, jolloin pääsin pitkästä aikaa kunnon juoksulenkille pimeälle kaichuudooro-meritielle. Jossain vaiheessa oli kai tullut juostua vähän liikaa liian lyhyessä ajassa ja piti laittaa jäsenet lomalle, ja nyt on pari viikkoa opeteltu taas juoksemaan (varovaisemmin, hitaammin, huolellisemmin) - ja tää oli ensimmäinen kerta kun sai kunnolla taas rytmistä kiinni, valopylväät vaan vilistää ohitse kun juoksee sillan ylämäkeä kohti tähtitaivasta - jossa on, kuten aina tähdenlentoja.

Kirjaimellisesti jouduin kuitenkin haukkomaan henkeäni kun yksi tähdenlento ei sammunutkaan siinä lyhyessä ajassa mitä ne tuppaa tekemään, vaan ihan oikeasti putosi, putosi, nopeammin, muuttui säkenöiväksi ja kehitti leimuavan pyrstön - kunnes sammui pois (näytti siltä kuin se olisi ollut n. 30m meren yläpuolella sammuessaan).

(on toki mahdollista että pimeällä merellä oli joku kalastaja viskannut tupakan TOSI korkealle. tykkään kuitenkin enemmän siitä selityksestä, että ihan lähelle putosi avaruudenkappale.)

–

Eräillä festivaaleilla luokseni tuli noin puolen oluttölkin reipastama nuori jannu juttelemaan, mistä olen ja mikä on nimi ja sellaista.

Sanoin  että nimeni on Yoe, ja katosin omien ystävieni sekaan.

Festareiden loppupuolella sama kundi (aivan tol-kut-to-man syötävän suloisen ihqnätin kaverin kanssa!) tulee kyselemään lisää ja esittelee mut tuikkivasilmäiselle kaverilleen (jolla ikää oli varmasti puolet vähemmän kuin pikkuveljelläni) - kertoo, että tässä on tällainen suomalainen tyyppi joka asuu Okinawalla,ja sen nimi on Nomu.

(kyllä, vitsin ymmärtämiseen tarvitaan kevyttä japaninkielentaitoa.)

–

Peruna.

Yoen Koekeittiö on havainnut, että a) mangosose ei sovi tähtitorttuun (mangon maku on jotenkin liian … vieno, se hukkuu torttutaikinan taakse niin että jäljelle jää vain ilmelyys b) glögi kannattaa mieluiten tehdä käyttäen tuoretta inkivääriä ja sitruunankuorta ja kokonaisia kardemummoja ja kanelitankoja ja neilikoita; choya-luumuviini sopii myös sekaan täkäläisen mustikka+mustaviinimarjamehua sisältävän halpispunaviinin kanssa.

Mutta tärkeintä: mikään, mikään ei voita sitä elämystä, kun syö omasta maasta omin pikku kyntösin kaivamansa uuden perunan tuoreen, itsekasvatetun tillin kera, ja toki voita ja maitoa lasissa ja ruisleipää ja juustoa …

Extreme-gardeneeraukseni on siis edennyt, ja syön säännöllisesti sieltä riipimiäni retiisejä aamuisin, tomaateissa ja pensasmustikoissa on kukkia ja vihdoin on basilikakin juurtunut. Paikallinen makea punaperuna kasvatti valtaisan maanpäällisen osan ja kun kaivoin juureksen esiin, se oli pelottava ja kiemura. Hrm. En olis kyl tiennyt mitä sillä tekisinkään.

–

Kävin DIY-liikkeessä tutkimassa hiirenkauhistuksia. Lukuisat sievät sarjakuvat tuotteiden kyljessä opastivat minulle kuinka tehokkaasti tämäkin liimasysteemi tarrauttaa hiiren joka hikoilee hädissään kun ei pääse karkuun; tai kun ilahtunut hiiri syö tämän herkullisen näköisen nokareen niin se alkaakin voida pahoin ja kuolee tuskissaan. Ulkona oli kylmä, piti laittaa autossa lämmitin päälle. Ajattelen parkoja pieniä hiiriä, jotka etsiytyvät jonnekin lämpimään talvipakkasilta. Totesin että kunhan pysyvät siellä seinien välissä, olkoon, tarpeeksi iso talo tämä on, ja enkö mä noita hiiriä tapa töissä muutenkin ihan liikaa. Ostin sitten purkillisen jotain luomutuotetta joka sarjakuvan mukaan haisee hiiren mielestä tosi pahalta kissalta, ja sysäsin sen keittiönnurkkaan.

Tuulee niin että usein on hankalaa paitsi sukeltaminen myös juokseminen. Lämpötilat ovat romahtaneet niin että en enää useinkaan nuku riippumatossa ulkona (tarvitsisi makuupussin); sisällä futonilla nukkuessa kuulen öisin kuinka hiiret rapistelevat seinissä, ja mietityttää pitäisikö hankkia kissa. Ei niin että niistä hiiristä niin paljon haittaa olisi (taloudessa, jossa ei ole ruokatarvikkeita), mutta jos ne houkuttelee kämppiksiksi käärmeitä niin en tykkää. (Ovat taas liikkeellä, etsimässä talvikoloja, pari nähty yliajettuna tiellä).

Talvi. Tänään oli auton lämpötilamittarin mukaan vain +18 astetta kun illalla ajelin töistä kotia. Piti pysähtyä ostoksille, limuautomaatti toi onnea kun tarjolla oli taas kuumaa sitruuna-hunajamehua. Lämpimikseni olen keitellyt glögiä (myös tuoreella inkiväärillä!) ja umeshuuta. Vielä ei ole tarvinnut kaivaa lämpöpeittoa kaapista mutta aamuisin tykkään lukea internettiasiat peitonaltakäsin, odotellessani että oma lämmöntuotanto käynnistyy. Gekot on melkein kaikki kadonneet, joskus harvoin vielä kuuluu reipas kja-kja-kja. Onneksi kiiltomatoja on vielä puutarhassa, on sillai niinkui seuraa kun palaa kotiin pimeällä. Tähdet on kirkkaampia kuin kesällä, kun ilmankosteus on tippunut - en ole muuten ennen nähnyt tähdenlentoa autossa ajaessani pitkät valot päällä.

Viime aikoina en ole tehnyt mitään muuta kuin töitä ja nukkunut. Hämmentävästi tämä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä asialta. Tilasin pyöröleikkuriin uudet terät ja vot, aivoleikkeiden luonti muuttui kertaheitolla helpommaksi, ja on päässyt jopa ihan yrittämään ottaa selvää miten aivot toimii sen sijaan että vain kiroilisi epäonnistuvia kokeita.

Pidin myös esitelmän instituutin kuukausiseminaarissa labramme vuorolla; yleisön joukossa ollut 9-vuotias kuulemma pysyi jutussa hyvin kärryillä puoleen väliin saakka. En ole ihan varma, onko tämä hyvä asia vai huono. Kukaan ei kuitenkaan nukkunut.

Käsittämätöntä, että vuosi on lopuillaan. Tässä pitäisi ihan oikeasti alkaa kasaamaan sitä hakemusta omaa labraa varten… hyvä juttu on se, että jossain tuolla mielen sopukoissa on alkanut kypsyä ajatus siitä “ydinkysymyksestä” jonka ympärille koko hakemus kieputetaan. Huono juttu on se, että itsetunto ei ole vieläkään noussut millekään riittäville tasoille tätä ajatellen. Kuvittelen kuitenkin, että ensi vuonna kykenen kirjoittamaan tähän blogiin jotain tiedettäkin, ehkä.

Itsetunnossa siis on vielä paljon korjattavaa, mutta kokkaustaito on toinen juttu kokonaan. Olen tämän vuoden aikana keittänyt itselleni n. 4 kertaa kananmunan, pari kertaa laittanut pikapuuroa, lämmittänyt mikrossa spagettia ja… siinä se kai oli. Hämmentävää.

Tosiaankin, tuulee. Huolestuttaa, pitäisköhän mennä rakentamaan jonkinlainen suoja-aita tomaatintaimilleni.

Pitkästä aikaa tuli piipahdettua sillä paratiisimmalla saarella, Zamamilla. Sää oli täydellinen, hulaa tanssittiin pikkutunneille ja aamulla akvaariokirkkaassa vedessä makoilemaan jättikilpikonnan kylkeen merenpohjaan.

Maanantaina innostuin juoksemaan vähän pidemmän lenkin, 12.5km, ja sen jälkeen jalat oli aika kuumat. Istuin rannan kivelle ja liotin jalkoja tyynessä meressä - niin tyynessä, että pimeässä näytti lähes siltä kuin se olisi jäätynyt. Kuuntelin aikani aaltoja ja katselin tähtiä, join greippimehua, ja ajoin kotiin missä odotti äidin valmistama illallinen.

Pimeällä ajan töistä kotiin laina-autolla, ilman musiikkia, ajatukset töissä. Pysäköin taloni pihaan, ajatukset muualla nousen autosta ja vähän säpsähdän kun edessäni seisoo tumma hahmo. Haruka, kylän tyttöjä.

“Hei Yoe. Voinko tulla sisään?”

Ensin olen vähän vaikeana, miten nyt, vanhemmatkin ovat kotona, iskällä on varmaan nälkä ja en tiedä jos äiti nukkuu, mutta Haruka lupaa puhua hiljaa, jos vähäksi aikaa voisi tulla katsomaan miltä sisällä näyttää.

Olkoon. Esittelen Harukan vanhemmilleni, muutama sana vaihdetaan englanniksi, sitten Haruka alkaa puhua japania, tummimmalla okinawalaisaksentillaan. Kertoo että jätti koulut kesken, tekee töitä isoäidilleen, toivoo saavansa ajokortin joskus jotta voisi viedä pikkuveljiä kouluun. Iskä antaa Harukalle suomituliaisena heijastimen, selitämme että sen kanssa on turvallisempaa kulkea pimeällä. Haruka on vaikuttunut, ja kyselee töistäni. Montako vuotta kävin koulussa? Eikö ollut kamalaa kun piti pitää koulupukua? Pitääkö tutkijalla olla univormu?

Selitän että kävin koulua tosi pitkään, ja oli se vähän rankkaa vaikkei pitänytkään pitää suomessa mitään koulupukua, mutta nyt saan tehdä tosi mielenkiintoisia töitä ja mennä töihin siihen aikaan kun huvittaa. Harukan mummo kuulemma potkii tytön hereille aamukuudelta hommiin, ja se on ikävää kun talvisin on vessassakin kylmä eikä huvittaisi nousta. Tunnen että nyt ei kannata nostattaa kapinamielialaa ja kerron että ihmiselle on hyväksi ja luonnollista nousta aikaisin ja mennä aikaisin nukkumaan, maalla on hyvä nukkua kun on pimeää ja tehdä hommia kun on valoisaa.

Kysyn, kuinka vanha Harukan mummo on. “Tiikeri”, hän vastaa. Toistan kysymyksen, saan saman vastauksen, ja Haruka itse on iältään “käärme”. Kun vähän puristaa, saa tiedon että Harukan äiti on syntynyt joskus Showa-kaudella, Haruka on syntynyt Heisei-kaudella, ja mummo on ehkä 80 mutta ei ole varma asiasta. Kerron olevani myös tiikeri, se on Harukasta hauskaa - tyttö sanoo että nuo vuosiluvut ovat hankalia. Koulunkäynti on myös hankalaa, mutta silti toivoo joskus pääsevänsä johonkin ammattikouluun jotta saisi jotain oikeita töitä.

Haruka on kerran käynyt Okinawan ulkopuolella, Kyushulla. Oliko kivaa? Jännää. Siellä oli junia. Luokkaretkellä asuttiin perheen luona, perheen lapset menivät kouluun junalla. Kaikki puhuivat tosi hankalaa japania, oli vaikeaa ymmärtää, ja sitäpaitsi, tuntemattomien ihmisten kanssa ei sopinut puhua. Oli outoa. Kaikki ovat yksittäisiä ihmisiä, joiden asioihin ei sovi puuttua. Junassa ja bussissa ei puhuta. Kaikilla kiire ja oudon suorat hiukset. Pelotti. Ilman karttaa ei voinut mennä minnekään ja kartassa oli paljon suoria viivoja. Koululaiset olivat olevinaan ystävällisiä, mutta sitten oikeasti katsoivatkin vinosti maaltatulleita.

Tyttö istuu keinonahkasohvallani tuhruiset jalat ristissä, nilkoissa on värillisistä langoista punottuja remmejä. Viimeisetkin yritykset noudattaa yleisjapania puheessa katoavat, kun Haruka alkaa kertoa isovanhempiensa koitoksista sodan aikana ja sen jälkeen. Ruokaa ei ollut, keräsivät saarelta mitä saivat. Jollakulla oli joskus leipää, ovelle koputettiin ja leipä vietiin. Oli pakko opiskella japaninkieltä, ja lapsille neuvottiin miten tervehditään kauniisti japaniksi kaikkia vastaantulijoita eikä okinawan kielellä. Myöhemmin oli hyvä osata englantia, tai vaikka espanjaa. Helppoa ei siltikään ollut, mies meni töihin manner-Japaniin, äiti jäi yksin lasten kanssa. “Koskaan eivät eronneet”, vaikka taisi olla niin että isoisä ei oikeastaan koskaan myöskään tullut takaisin. Haruka raapii sääriään, iho on rikki.

Haruka ei ehkä täysin ymmärrä, että vanhempani eivät ymmärrä, eikä anna taukoa jotta voisin tulkata. Ei sinänsä, paksu okinawalaisaksentti piiskaa kielenymmärryspiirini äärimmilleen. En ole ihan varma puhuuko tyttö omasta perheestään, kun kertoo että kaksi perheen poikaa käyvät koulua mutta tytöt tekevät töitä jotta rahaa riittäisi, ja isosisko laittoi lyhyen mekon ja paljon meikkiä naamaan ja meni kaupunkiin töihin. Juttua riittää, välillä kerrotaan sodan ajasta, välillä nykypäivästä ja siitä kuinka ainoa työ johon kelpaa on laittaa ruokaa koulussa - Haruka on lyhyt ja rakenteeltaan tyynenmerentanakka, ei siis sopiva seudun kuumimmalle business-alueelle Gate Streetille jota partioivat lyhyttukkaiset koulujakäymättömät maalaispojat planeetan toiselta puolelta. Niin ja Haruka asuu mummon luona kai siksi että omien vanhempien luona on liian kamalaa.

Aikaa kuluu, ja vaikka kuinka yritän, aivoni väsyy. En pysy mukana vaikka viittomiakin käytetään. Lopulta teen pelkurimaisen pakoliikkeen ja pyydän iskää esittämään paikan isäntää ja komentamaan mut laittamaan ruokaa, joten voin pahoitellen sanoa Harukalle että jatketaan toisella kertaa.

“Saanhan tulla uudestaan? Ja pyydän, älä kerro mitään mummolle että olen ollut täällä puhumassa, suuttuu pahasti jos luulee että valitan.” Lupaan olla hiljaa, ja että saa tulla toki toistekin. Lattialla lojuva ruokakassi (kinkkua, makkaroita, tuoretta leipää, raejuustoa, olutta…) polttelee huonoa omatuntoa selkääni.