Kiitospäivän aatonaatto. Muutama reipas opiskelija on suurella vaivalla hankkinut jostain diilereiltä jättimäisen kalkkunan ja valmistaneet sen kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan. Lounastunnin kellon kilahtaessa kahvihuoneemme on täpötäynnä, pomokin on tuonut pullon hyvää punaista ja venäläinen IT-poikamme on jostain löytänyt kakun joka on hitsi vieköön tehty ihan oikean voin kanssa.

Tunnelma on katossa kuten labrassamme usein on, naapurilabrojen tyypit ohikulkiessaan puistelevat päätään että taas ne siellä vaan lorvii ja nauttii elämästä eikä tee töitä. Välitämme äärimmäisen vähän. Juttu lentää, kaikki arvailevat hupsujen amerikkalaisten kiitospäiväperinteiden taustoja.

- Mutta missä on Pocahontas?? naurahtaa nuorimmainen väitöskirjaopiskelijatyttömme.

Tunnelma laskee hiljaisuuden myötä, kun näemme käytävässä sattumalta juuri ohi kulkevan siivojarouvan, joka päivittäin ajaa bussilla töihin Ramallahista.

Vaivautunut vaikeneminen loppuu, kun sivutöikseen vakoojanhommia tekevä opiskelija mutisee:

-Ei hätää. Toisin kuin USA, tätä maata ei parin vuoden päästä enää ole.

Kaikki nauravat.

Lojun kaverin kanssa räsymatoilla ja vertaillaan kännyköissä asennettuna olevia streamausappeja. Iltapäivän aurinko himmenee ja pohdin että pitäiskö kiiruhtaa kotiin ennenkuin paljon pelätty vesisade alkaa.

Kerään kamojani, toinen tuttava nitisee että älä nyt vielä. Juodaan kahvit vielä. Ai niin ja kuule nyt opetetaan Yoelle miten arvioidaan timanttien hinta ennen myyntiä! Otas tämä nämä, hän sanoo ja vieräyttää kämmenelleni kolme kimaltavaa. Paljonks luulet että noilla on arvoa?

Ööötotanoin, mä en kai oo koskaan edes nähnyt timanttia, en mä tiiä, nää tuntuu painavilta, kai ne on kalliita?

Kaverit nauravat. Että ei se mee painon mukaan. Vanhempi kavereistani ottaa taskustaan luupin ja lompakostaan luottokortin kokoisen rei’itetyn muoviläpyskän ja pienen, hyvin kuluneen kirjasen. Ja sellainen pikkuinen halkaisijamittari. Käydään läpi timanttien leikkausmallit ja särmien lukumäärät, saan opastusta siihen miten kiven koko mitataan ilman että sitä kaivetaan ulos upotuksistaan. Tihrustan luupilla kivien sisältä epäpuhtauksia ja opin kiinalaisten kehittämistä menetelmistä joilla voidaan laseria käyttäen imeä töhnät ulos kivien sisältä ja siitä miten se vaikuttaa valontaitto – ja markkina-arvoihin.

Loppujen lopuksi päädymme tulokseen, että vaikka kaulariipuksesta voisi rauhassa pyytää kahdeksantuhatta taalaa, korvakorut ovat vain tuhannen arvoisia yhteensä. Kaverini näyttää surulliselta.

“Tosi harmi että noissa on kummassaki jotain töhnää sisällä. Jos ne ois ollu puhtaita, tää setti ois ollut ehkä 20 kiloa. Naapurinrouva toi nämä häälahjakorunsa arvioitavaksi, koska perheellä ei ole varaa ruokaan. Kukaan ei ota miestä töihin enää.”

Toinen yliopisto, olen tutun proffan kutsumana vieraana. Kävellään pitkin rauhallista, vehreää kampusta, juodaan kahvit opiskelijoiden keskellä terassilla. Kiireettömyys vallitsee. Dekaanin ja muiden mahakkaiden setien toimistollakaan ei hötkyillä, jutellaan mukavia ennenkuin aloitetaan varsinainen asia. Kerron kuinka olen vaikuttunut opiskelijoiden englanninkielentaidosta, ja erityisesti siitä että naisopiskelijoita on runsaasti. Kuulemma enemmän kuin puolet.

Joo, kertovat, ja ymmärräthän että huivit ovat valtaosalla vain kulttuurimuotia. Ei ole kyse uskonnosta.

Opin myös että korkean rauta-aidan ympäröimä kampuspuisto on hengähdyspaikka, jossa voi huoletta keskustella poikien kanssa ja unohtaa ulkopuolen konservatiivimaailman olemassaolon, sekä toki 7-metrisen betonimuurin ja sen kampusaidan toisella puolella hermostuneesti kuljeskelevat sotilasosastot kyynelkaasuineen. Harmi vaan että vaikka saatiin rahaa rakentaa urheilutalo ihan uima-altaan kanssa, sanottiin ettei sitä saa rakentaa kun on liian lähellä sitä betonimuuria. Vartiotornin korkearesoluutiokamerat kuvaavat sitäpaitsi kaiken mitä kampuksella tapahtuu, että ehkä ei sit kuitenkaan sitä uima-allasta.

Dekaanintoimistolla keskustellessamme yritän pysyä kohteliaan mitäänsanomattomana, erehdyn kuitenkin tukemaan jonkun näkemystäå anteeksiantamisesta ja saan osakseni yliopistonrehtorin pääsihteerin palavan katseen. “Sun täytyy ymmärtää, että tämä ei ole anteeksiannon kulttuuri. Tämä on verivelan kulttuuri. Anteeksiantoa ei tapahdu tuhannessakaan vuodessa.” Poimin hopealautaselta pienen keksin.

Puhutaan opintosuunnitelmista, kokeidenjärjestelystä. Hienostuneen oloinen englanninopettaja puuskahtelee, että on se kyllä ärsyttävää kun opiskelijat skippaa luentoja tai tenttejä ja sanoo että sori, en ehtinyt, oli ihan kauhee anaalitarkastus checkpointille ja meni viis tuntia. Ja mitäs siihen sanot kun et pysty asian todenperäisyyttä varmistamaan.

Labrassa käy kuhina, lukuisa joukko preliminäärikokeita on tehty ja tänään on tarkoitus näyttää maailmalle mistä kana pissii ja että aivan mielettömän hullu ajatuksemme aivoalueiden X ja Y välisistä interaktioista on ihan tasan tarkkaan totta. Liemet on valmisteltu edellisenä iltana ja lasereita tuunaava venäläinen pianistimme on tomuttanut laitteiston linssit pölystä. Odotellaan opiskelijaa, jonka käsiin varsinainen tarkka työ jätetään. Ei kuulu vaikka toinenkin aamukahvituokio on jo pidetty.

Puoliltapäivin tyttö saapuu sateesta märkänä ja pahoittelee. Bussia ei vaan kuulunut. Kaverit nyökkäilevät hiljaa. Niin niiden kanssa on on nyt hankalaa, aikataulujen ja muiden, kun on noista bussikuskeista nyt sitten pulaa.

Koe onnistuu mutta lopullinen tuomio jää antamatta, huomaamme jättäneemme huomiotta pienen sivuseikan. No, seuraavalla kerralla sitten.

Ikääntyvä, arvonsa tunteva kissamummo vanhankaupungin kaakkoiskvartaalilta on tunnettu myös pohjois – ja luoteiskvartaalien sokkelokujien asukkaiden ja kaupustelijoiden keskuudessa. Vuosia hän on päivittäin kulkenut läpi tietyt reitit, asetellen pikkuruisille lautasille kissanraksuja, vaihtanut kuulumisia muiden ikäryhmänsä edustajien kanssa, päivitellyt järjestyshäiriöitä.

Tässä päivänä muutamana, kissamummon vanha tuttu, mattoja ja huiveja kauppaava maailmaanähnyt puodinpitäjä tervehtii häntä tapansa mukaan liikkeensä edessä kahvia siemaillen.  Mummo pysähtyy ja katsoo vanhaa tuttavaansa epäuskoisena. “Sinä! Pidätkö itseäsi [kansanryhmä X]läisena?” Huivikauppiaan metallinen kahvikipponen kolahtaa kuluneeseen syyrialaiseen helmiäiskoristeltuun kahvipöytään. “Mitä ihmettä tarkoitat?”

“En voi puhua X:läisille enää. Häpeäisit sinäkin…”

“Olin ajatellut kutsua sinut illalliselle”, sanoo huivikauppias hiljaa. “Mutta nyt näen että parempi on minun nääntyä nälkään kuin syödä ruokaa joka käy käsiesi kautta”.

Molemmat tuijottavat toisiaan näkymättömän muurin läpi joka tihenee hetki hetkeltä.

“Hyvää päivänjatkoa.” Mummo nostaa leukaansa ja jatkaa matkaansa kaakkoiskvartaalin kulkukissojen luo.

Mikroskopistitäti, ikää 50+. PIeni ja höpsö nainen, myssy hiusten peittona, viiden lapsen äiti, korkeasti koulutettu tiedenainen. Käynnistäessäni mikroskoopin lasereita hän tulee tapansa mukaan huolehtimaan että onko mulla nyt kaikki kunnossa, muistanhan syödä hyvin, ja kun odotan bussia niin on hyvä vinkki se että seisoo siellä pysäkin takana eikä eturivissä, kun ei koskaan tiedä.

“Toissapäivänä kun tulin töihin aamuaikaisin, niin [mieskolleega X] ei tullut ennenkuin vähän myöhemmin, vaikka kuinka en tahtoisi niin alkoi pelottaa kun siivoja tuli tekemään aamutyönsä. Aivan kauheaa, tunnen sen pojan hyvin kun se on ollut meillä töissä vuosia, mutta kun sillä on niitä kaikenlaisia työvälineitä mukana, niin mistä sitä tietää?? Pysyttelin toimistossani kunnes X tuli osastolle, ja oli niin hyvä nähdä hänet siellä.”

Perinteiseen tyyliin alkuun pamaus hepreanopiskelua.

“Ani sonet ha’chaim sheli” – I hate my life

“Maze ha’chara ha ze?” – mitä vittua?

“… biglal she ani lohetet meod” – “… se johtuu siitä että mä olen niin hottis.” (käyttötilanne: vastaus siihen kun paikalliset valittaa kun on muka liian kuuma sää. )

“all tigu’u lanu baa’rak!” – näpit irti meiän arakista!

Labraporukka kilvoittelee opetustilaisuuksista. Käynnissä on jonkinlainen skaba jossa katsotaan että kenen aksentti parhaiten tarttuu yoeen. Kärkisijoilla on tällä hetkellä venäläis- ja mizrahi-aksentit.

Fonttiongelma. Kun jatkuvasti joutuu kikkailemaan sen kanssa että mitenpäin näitä kirjaimia nyt luetaan, menee pää pyörälle. Oman pankkini automaatit suostuvat palvelemaan vain hepreaksi, arabiaksi ja venäjäksi, joista yleensä valitsen venäjän (ymmärrystodennäköisyys korkein) – mutta joudun joka kerta hetken aikaa keskittyneesti miettimään lukusuuntaa. Kaikkein kamalinta on jos jossain kyltissä on typografisen hassuttelun nimissä laitettu joku (latinalaisen aakkoston) kirjain nurinpäin – väsyneenä eritoten saan ihan kunnolla siristää silmiäni hahmottaakseni sanan.

Epyktin puolella tapahtui viime päivinä kaikenlaista, niin kerrotaan. Ninjatreeneistä tiistain puolenyön jälkeen palatessani kävin nappaamassa kulman 24/6-puodista stanupakkauksen (maitoa, pitaa, humusta); tiskillä notkuva, määrittelemättömän taustainen kassajätkä katseli telkasta uutisia jossa eräskin kuuluisa aukio oli täynnä ihmisiä heiluttamassa lippuja ja muuta. Yleensä kommunikointini ko. jätkän kanssa on rajoittunut siihen että tsemppaan kovasti ymmärtääkseni hinnan kun hän sen minulle lausuu mehevä-aksenttisella hepreankielellään, mutta nyt selkeästi oli sanomisen tarve oli sitä luokkaa että englanninsanavarastoa lähdetään etsimään.

“Sama asia, kohta koko maailma!!!” hän sanoo viittoen kohti telkkaria. Uutiskuvan kulmassa lukee CNN mutta teksteistä en saa selvää, että puhutaanko nyt siitä että ihmiset protestoi ylipäätään, vaiko kenties protestien aikana syntyneistä ongelmista. Yoe nyökyttelee.

“Ihan koko maailma! Kohta kaikki on noin! Maailma on muuttumassa!” Nyökyttelen lisää.

“Katso, kuin veljekset! Koko maailma, paitsi Israel! ” Muutan nyökyttelyni pikaisesti mahdollisimman non-konfrontaationaaliseksi ahaa:ksi. Jätkän eleistä en saa selvää onko tämä seikka hänen mielestään hyvä vai huono asia.

“Tiedätkö miksi?” Yoe lisää nonkonfrontaationalisuutta ja tietämättömyyttä fasadiin ja toivoo että jätkä huomaisi että on hyvin tarkasti saanut laskettua ne tarvittavat 22 shekeliä ja viiskytropoa pöytään ja saisi vastalahjaksi ostoksensa.

“Koska Israel ihmiset hyvä! Vaikka koko maailma noin, israel ei!” Onnekseni puotiin saapuu toinen asiakas joka alkaa välittömästi tilittää jotain kielellä jonka arvelen olevan amharaa; kassajätkä irroittaa huomionsa musta ja pääsen livahtamaan kotikujilleni.

Kun ympärillä olevissa maissa miljoonat osoittavat mieltään, Israelissa on hiljaista. Sinnikkäät pienet kansalaisjärjestöt protestoivat joka ainoa viikko hallituksen Palestiina-politiikkaa vastaan, mutta vaikka yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus paiskoo heikommassa asemassa olevia kansanluokkia (näitä on siis monia muitakin kuin ne ilmeisimmät) pitkin kuivuneita jokiuomia, väki ei nouse barrikadeille. Ei näy tuhansien ihmisien joukkokokoontumisia. Vasemmistoliberaaliopiskelijat jakavat facebookissa tulenkatkuista kommentaaria korruptiosta, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä, mutta vaikka keskiluokka on Yoen maailmankuvaan nähden aivan uskomattoman surkeassa tilassa ja valtakoneisto hallitsee ihmisten yksityistä elämää naurettavassa määrin ei liikekannallepanoa tapahdu.

Sanovat että johtuu pakolaismentaliteetista. Että kaikkiin on istutettu jo pienenä muinainen epävarmuus, huoli siitä että jos et käyttäydy hyvin niin heitämme sut ulos. Olkoon, että vaalilupaukset on kaikki petetty. Olkoon, että maan varat ja tulevaisuus on kourallisen oligarkkiperheiden käsissä. Olkoon että idioottimainen ulkopolitiikka tekee kansainvälisen elämän hankalaksi ja yliopistorahoitus kuivuu. Olkoon mitä vaan – kunhan saadaan polttaa ja juoda rauhassa ilman et kukaan tulee potkimaan päähän. Olkaamme kiitollisia, että Jerusalemin Pride-kulkue saatiin ylipäätään järjestettyä – vaikka se sitten tapahtuikin yliopiston suljetun kampuksen urheilukentällä.

Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain uutta. Alkukeväästä hallitus laski kassalippaasaan lojuvat roposet ja totesi määrän riittämättömäksi. Tarvittiin pikaisia toimenpiteitä. Verotusta on tuunattava. Kukaan ei hämmästynyt pääomaverotuksen tai rikkaimman kansanluokan tuloverotuksen muuttumattomuudesta, mutta yhteiskuntatieteistä mitään ymmärtämätön Yoekin kohotti kulmakarvojaan kuullessaan että valtion hummailujen rahoittaminen alkoi tupakka – ja alkoholiverojen nostamisesta. Kansa teki mitä se tekee kun näin käy – siirtyy halvempiin. Ei savukkeita vaan sätkätupakkaa. Viina on sitä halvinta arakkia (ouzo on arakin hienosteluversio) – Elite Arak, 35 shekeliä eli seittemänjapuoleuroo/pullo. Elämä jatkuu.

Kunnes nyt aivan hiljattain talousministeri Lapid – karismaattinen TV-persoona joka nousi viime vaaleissa parrasvalojen loisteeseen peräänkuuluttamalla työväenluokan sorron lopettamista – totesi että eihän näillä tupakkaveroilla vielä rahoiteta tätä mun uutta maasturia, ja ajoi läpi pikaisen muutoksen: halvan kotimaisen Arakin hinta kaksinkertaiseksi. Ai ette tykkää vai, epäreilua? No okeiokei, sanotaan että samalla nyt lasketaan singlemaltwhiskyjen hintaa, käviskö? We have a deal. (sivuhuomautus: youtubessa on tolkuttomasti videopätkiä joissa Hitler suuttuu kuullessaan Lapidin toimista. Tässä on jotain hykerryttävän kieroa.)

Yoelle tuli tuossa hiljattain taas täysiä vuosia lasiin, ja tyypillisesti sitä juhlistaakseni karkasin vähän ulkomaille. Tuliaisostoksilla huomasin kun mistään – MISTÄÄN – ei arakkia löydy – vain jotain kalliita libanonilaisia tuontijuomia. Kassahenkilöt hymähtelivät hämmästykselleni, kaikki liikkeellesaatavissa oleva arak myytiin kuulemma eilen. Onneksi okinawalaiset äijät ei tee eroa israelilaisen ja libanonilaisen viinan välillä (tykkäävät kummastakin), ja lähi-itään palatessani tuliais-awamori sekä singlemaltviski otettiin riemulauluin vastaan. Labranväen kanssa keskustellaan tulevaisuudesta, kerron muinaisesta kieltolaista ja pohditaan koti (= labra)polttoa. Tavallisesti hiljaisemmatkin kaverit alkavat sauhuta. Miten kaiken yhteiskunnallisen oikeudettomuuden voi kestää ja lupaukset unohtaa SELVIN PÄIN? Koittaisitte nyt edes hetken pitää taukoa vietyänne leivän suustamme ennenkuin laitatte lisää kaviaaria omalle lautaselleen?

Mitäänhän en edelleenkään yhteiskunta-asioista ymmärrä, mutta eikö nyt pitäisi olla varsin selvää että viinaa ja sirkushuveja pitää olla?

Vieläkään ei kansa nouse kaduille. Mutta jotain on ilmassa, sanon sen nyt jo. Bloggareiden kynät raapivat ruutuja (kirjoitusten sisällöstä en osaa paljon sanoa, kuulen vain kun kaverit keittiössä vaahtoavat kuinka taas paikallinen Mikki Rautalahti tai Jaana Wessman on kirjoittanut nerokkaan tekstin). Pienimuotoisia protesteja on yhä useammin – yksi labran opiskelijapojista kävi suorastaan käsikahakkaan poliisin kanssa tilaisuudessa, jossa peräänkuulutettiin lupauksia. Viraalivideot leviävät – henk.koht.suosikkinani tämä paikallisten kuuluisuuksien kyhäämä korvaan tarttuva renkutus:

jos et halua et tehdään sulle mubarakit – jätä rauhaan meidän arakit!

(all tigu’u lanu baa’rak! /
!אל תגעו לנו בערק.)

Ja jos ensi vuonna näette, arvon lukijani, tv-kuvaa massamielenosoituksista Israelin pääministerin virka-asunnon parkkipaikalta (selkeän kauaskatsoisesti ei muuten ole siihen rakennettu minkäänlaista aukiota tai muuta kokoontumispaikkaa), niin tästä se on sitten alkanut ja sen nimi on Arakkikevät.

(Jottei nyt tulisi tilanteesta aivan vääränlainen kuva, paikallinen väestö nauttii alkoholia aivan minimaalisesti esimerkiksi suomalaisiin verrattuna, enkä ole kertaakaan nähnyt ketään kavereistani varsinaisesti humaltuneena – pienessä sievässä korkeintaan. Kaikki on suhteellista.)

Kävin myös Jordanissa kiipeilemässä kanjoneissa labraporukan ja proffan kanssa. Oli kivaa. Labran teknikko melkein kuoli putoavan kivenlohkareen alle autenttisissa Indiana Jones-maisemissa. Nukuin 50-metrisen vesiputouksen vierellä. Kun ei arakkia saanut mistään, ostin Israelin ja Jordanin hankalarajan taxfreestä jättipullon Finlandiaa, joka saatiin pysymään sopivan viileänä säilyttämällä sitä vesiputouksissa ja jolla pidettiin koko porukka sopivassa mielentilassa kolme päivää. Vierailin Wienissä pikaisella aamukahvilla siskon ja siskontyttären kanssa. Tokiossa kännykkä- ja kynäostoksilla ja ichiran-raamen-lounaalla. Okinawalla surffasin kolmesti ja hajoitin taloani lisää (nyt se alkaa olla melkein siinä kunnossa että mitään hajotettavaa ei ole, ja voidaan alkaa harkita uudelleenrakennusta). Laitoin autoni romuttamolle. Havaitsin Koiran olevan niin hyvässä kunnossa että piti huolehtijoille oikein mainita et jos vähän vähemmän paapottais sitä. Ensimmäistä kertaa eläissäni lensin oikeen hyvässä kaaressa hevosen selästä – edelleenkin villihevosen tilassa oleva Yonaguni-oriimme oli sitä mieltä yhtäkkiä että hän haluaa mennä kieriskelemään mereen eikä satulatta ja suitsitta pysynyt siinä rodeossa edes Yoe kyydissä.

Iso Juttumme on under review Neuron-journaalissa. Kalenterini väittää mulla olevan tällä hetkellä työn alla 4 muuta artikkelia. Kiirettä pitää. Paraikaa koitan ostaa itselleni lentoja maailman ympäri ensi kuuksi. Kaikkea muutakin tapahtuu, mutta niistä sitten ensi kerralla.

Nyt alkuun disclaimer jonka oisin voinut laittaa joskus aikaisemmin, ihan jotta itsekin muistaisin.

Asun täällä joka päivä ja ympärilläni on ihmisiä joiden kanssa juon päiväkahveja ja soitan kitaraa.
Ympärillä on myös tosi paljon kaikenlaista josta en puhu enkä kirjoita.

Eyes on the price, yoe. Tavoite on pienessä punatiilikattoisessa talossa paratiisisaarella, banaanipuiden juurella loikoilevassa Koirassa ja uchinaalasten hymyilevissä silmissä kun opetan niille tiedettä kyläkoulussa.

Helppoja konseptijuttuja on.

Israelissa ei ole kai yhtäkään kauppakeskusta jossa olisi sellaisia “olet tässä”-infotauluja. Ihmiset kertoo mulle et se on luonnollista koska näin saadaan ihmiset eksymään kerroksiin paremmin ja ostamaan enemmän. Mua ottaa vaan päähän ja lähden niistä ulos.

Bussipysäkeillä ei lue että bussi tulee tähän kellon aikaan, yleensä. Aikataulussa lukee jotain tyyliin “klo 09-19: vuoroväli 10 – 20 min.” Tämä aiheuttaa stressiä, ja olen vasta aivan hiljattain uskaltautunut bussin kyytiin. Yllättävästi niillä yleensä pääsee ihan hyvin kaikenlaisiin paikkoihin. Yksi yhdeksännenpolven israelilainen kaverini kerran tuossa kyllä kiroili kun bussi meni vahingossa väärään kaupunkiin (kuski eksyi). Kerroin sille puhelimessa että et vaan oo asunut täällä tarpeeksi kauan kun noin hermostut asiasta.

Yliopiston ulkkarilistalla (sillä, jolla mailit on englanniksi) oli viesti että kun nyt on joillakin ulkomaalaisilla työntekijöillämme ollut näitä valitettavia insidenssejä lentokenttäturvatarkastusmuodollisuuksien kanssa, olkaa ystävällisiä ja huolehtikaa security clearance statuksenne päivittämisestä aina ennen joka matkaa. Yoe tekee tätä jatkuvasti joten en paljoa asiasta hermostu, kunhan tulin kysyneeksi että mitähän nyt sit oli sattunut kun ihan näin vakavasti asiasta puhutaan. Käy ilmi, että naapurilabran tanskalainen postdoc oli joutunut sen verran tiukkaan kuulusteluun että lopputuloksena oli päätyminen eurooppalaiseen konferenssiin ilman läppäriä (powerpoint-tiedoston sentään sai ottaa mukaan muistitikulla). Läppärin sai noutaa paluun jälkeen toimiston aukioloaikoina lentokentän lostandfoundista.
Ja yoen reaktio: “aa, mä ajattelin et jotain tosi ikävää sattui.”

Hyvän labran tunnusmerkkejä: vaikka naapurilabran ei-niin-inspiroitunut väikkäriopiskelija tulee pitämään journalclub-esitelmää ja esittää sen niin huonosti että kukaan ei ymmärrä artikkelin pointtia, niin kaikki kykenee keskustelemaan älykkäästi ja syvällisesti esitetyistä histogrammeista. Kaikille PI:ksi pyrkiville kavereilleni tiedoksi: jos saatte joskus väikkäri/postdoc-hakijan Hebrew Universitystä, ottakaa ja pitäkää hyvänä. Nää on timangia.

Kaupoissa on aina kassalla kaikenlaista myynnissä, ja aina ne yrittää myydä niitä. Ostan kaksi kaljaa ja jogurtin, tyttö kysyy että ostaisitko veitsisetin tai saippuaa myös?

Vähän samaan malliin kun suomessa lapset nykertää koulussa ekoilla kässäntunneillaan patalappuja lahjaksi äiteelle, täällä tytöt virkkaa kipalappuja poikaystävilleen.

Kukaan ei tykkää siitä et jos niiden takapihalle tulee mobiiliverkkoantennitorni. Täällä nää selvittää asian niin että laittavat menorah-muotoon lamppuja sinne kärkeen ja sit kaikki onkin hyvin.

Hilazon Slech!

Muita oppimiani juttuja mitä nyt mieleen tulee:

Tit karer! / Tiraga! – chillaa!
Alapanim – facepalm
kruvit – kukkakaali. kruv – kaali tai nyrkkeily. gezer – porkkana. nisui – (tieteellinen) koe.
agvaniot – tomaatit. Ei pidä sekoittaa avganiot (afgaaninaiset) kanssa.
avatiach – vesimeloni. ze’ev – susi. sus – hevonen. chatul – kissa. kelev – koira. dag – kala. parpar – perhonen. para para – lehmä kerrallaan.
Bali lamutt! – haluan kuolla
zelofee! – Eioreiluu
lech zdajen – painu helvettiin
Shamen – läski. Atslan – laiska. Tipesh – tyhmä.
sherutim – vessa. Maschriat – haisee.
ma olech? – “OMG what’s going on?”
eifo tahtonim? – missä on alkkarit
jeshli? – onko sulla? einli – ei oo.
ani lo yodaat klum – en tiiä mitään
ze kef – siistiä.
beseder – OK
lo kolkach tov – ei kovin hyvin
sababa – jees
jesh kesef? – Onks fyrkkaa?
ze batuach – selvä homma
ani lorotza schnitzelim! En halua wienerleikkeitä!
chumus – hummus. (ei saa sekoittaa gvina:n (juusto) kanssa, tai tulee yamanipoliis – jemeniläispoliisi – pamputtamaan ruokakulttuurin pahoinpitelemisestä).
melach – suola. yam hamelach – Kuollutmeri.
moach katan – pikkuaivot. taim – solut.
oi va voi! jesh dam harbe – voivoivoi, on paljon verta!
taim – hyvää (tasty). yofi – hyvä. yafa – kaunis (nainen). mamemet – upea. chamuda – söpö.
jifa – roska. (Tää on oikeasti arabiaa mutta käytetään molemminpuolin – meillä erityisesti siinä kontekstissa kun koetta tehdessä elektrodissa on jotain töhnää ja se tukkeentuu)
off – kana (mikä tekee lauseesta “Fuck off” varsin huvittavan.)
ash – tuli. “Jesh ash?” onko tulta. “galgelet” = kääriä sätkä.
shtok, ani medaberet! – turpa kii, mä puhun nyt! (hyödyllinen labraseminaareissa.)

Konseptirintamalla on paljon uutta.

“Ekat housut” – se kun ultraortodoksityttö lakkaa olemasta uskovainen ja hankkii itselleen housut. Kuulemma monille on tosi yllättävää se et housuissa on muitakin piirteitä kuin se et niihin mennään sisään.

“Mitz ashkenazim” (Ashkenazimehu) – aurinkovoide. Kuulin tämän myös arabiaksi mutta unohdin jo.

Laskuvarjosotilailla on punaiset maiharit ja jos ne on oikeasti palveluksessa niin ne pitää paitaa housujen päällä.

Olemassa on erilaisia bussifirmoja, kuten ilmeisesti Suomessakin toimiva Veolia. Firmojen kanssa pitää olla tarkkana, koska joissakin on sellainen sääntö että naiset istuu bussin takaosassa.

“Ei enää kirjekuoria-tanssi” on se kun mikrotukipoika joraa keittiössä juhlistaen armeijavelvollisuudesta vapautuksen saamisestaan.

Aamiainen: kaasuhellan liekillä suoraan kärvennetty pitaleivän puolikas ja arabipuolelta ostettua kaardemummakahvia. Iltapala: samalla lailla kypsennetty toinen puolikas ja olutpullo.

Yksi opiskelijoistani (niitä jotka kiltisti laittaa yoelle ruokaa) kertoi yhtenä aamuna että tänään on tehnyt hän hodareita. Lounaalla saan eteeni grillimakkaroita, jotka on viilletty pitkittäin auki ja täytteeksi on laitettu perunamuusia. Multikultturelli kulinaarihämmennys seuraa.

Paikallinen goottityttö ei tunnistanut Ankh-symbolia (Jura-viskipullon kyljessä).

Labrassa on viikottain, keskiviikkoaamuisin semma. Aloitetaan sika-aikaisin mutta jokainen tuo vuorollaan aamiaisen, ja jokainen (paitsi yoe joka ei osaa ostaa edes oikeaa määrää leipää porukalle) taistelee kunniasta tehdä paras aamiainen ikinä. Seminaareissa huudetaan, nauretaan, heitellään lusikoita ja vesimeloniviipaleita. Valkotaululla on pitkään jatkunut tilastotutkimus siitä, kenen läsnäollessa aletaan puhua tuhmia. Proffamme on kuuluisa siitä, että sen lisäksi että tuppaa kysymään aina sen kaikkein vaikeimman kysymyksen eikä päästä opiskelijoita helpolla jos journalclub-esitykseen valitussa paperissa on jotain Tyhmää, myös siitä että sotavamman takia kuulee erittäin huonosti ja kyllästyessään esitykseen “vaivihkaa” laittaa kuulolaitteensa pois päältä. Labran ulkopuoliset opiskelijat jotka proffan kursseilla käyvät vapisevat kauhusta tenttejä odottaessaan (tyypillisesti niihin ilmestyy kysymyksiä tyyliin “kerro miten vestibulo-okulaarirefleksi toimii a) kansainvälisellä avaruusasemalla b) laskuvarjohypyn aikana c) sukelluksilla” – kuulemma opiskelijat ovat valittaneet että kysymys oli epäreilu koska he eivät ole koskaan SUKELTANEET.) Oma labramme lojuu pihalla invaparkkipaikalla kahvia juoden ja (ne muut myös) (kaikenlaisia) sätkiä polttaen ja pomo ajaa meille moottoripyörällä tuoreita mulperimarjoja ja kirsikoita.

Kävin kerran vierailulla toisen labran semmassa, oman opiskelijatyttöni kanssa. Olimme molemmat paniikissa ja hikoilimme. Koko kaksituntisen seminaarin aikana kukaan ei korottanut ääntään ja tyypit viittas puheenvuoroja.

Olemme tunnetusti yliopiston päättömin, sekopäisin ja legendaarisin labra.

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aamuneljältä, sydän kurkussa, etsin Tel Avivin lentokentällä matkatavaraläjästä kadonnutta sanshiniani. Antediluviaani proffa ja jämäkkä toisenpolvenvenäläinen opiskelijapoika odottivat tuloaulan kahviossa kiistellen kalsiumdynamiikasta ja veivät mut aamiaiselle meren lähelle. Kiipesin Yafon ikivanhan satamakaupungin muurille ja katsoin välimeren aaltoja udun läpi.

Mennyt vuosi on ollut hämmentävä, järkyttävä, kasvattava, paikoin ahdistava, paikoin inspiroiva. Bloggaus on hyytynyt kun on niin paljon kaikkea mistä ei edes tiedä mitä ajatella, saatika sitten kirjoittaa. Henkisesti olen ehkä elänyt tiukasti muurien sisällä, pitäen kynsin hampain kiinni niistä säikeistä jotka sitovat mut Sinne Minne Kuulun – kun todellisuus ympärillä on ollut vaan ihan liikaa, otan sanshinin ja kuuntelen tarkasti meren ääntä joka soinnussa. Keitän riisin asiallisesti ja laitan sen lounaslaatikkoon ja syön sievästi puikoillani kun muut mussuttavat lafaa ja shakshukaa. Ja teen niin perkeleesti töitä.

Tammikuun kieppeillä alkoi olla tosi vaikeaa. Töitä oli paljon ja tuli pelkkää takapakkia kokeiden kanssa; ja vastoin tämän blogin nimeä, kävi ilmi että kyllä täällä sataa. Sataa kuin pahimpana helsinkiläismarraskuupäivänä. Kuukausikaupalla. Asunnossani ei ole lämmitystä, kiviseinät ja lattiat hyytävät kahden porontaljan läpi, parvekelasitukset vuotaa sadeveden suoraan sisään. Lämminvesiboilerini oli jatkuvasti rikki 6 viikkoa – kiitän onneani että ei käynyt pahemmin, sillä ongelma oli siinä että boileri päästi talon sähköt suoraan suihkuveteen. Internetyhteyskin pätki niin paljon että aloin viettää viimeisiäkin vuorokausitunteja työpaikalla. Vieläkään en ole tottunut paikalliseen viikkojärjestykseen (työviikko alkaa sunnuntaina ja perjantai on “vapaa”), mutta sillä ei ollut väliä muuten kuin kioskin aukioloaikojen kannalta.

Työkaverit – jotka ovat siis kaikki opiskelijoita, kandin ja tohtorintutkinnon väliltä – ovat toki tehneet parhaansa ettei paralla länkkärillä olis kurjaa. Kun alkoi väsyttää niin etten jaksanut edes sitä päivittäistä riisiannosta itselleni laittaa ja meinasin ajautua pelkästään kioskimuonalle, tavaksi muodostui pikkuisten keskuudessa tarkistaa aamupäivisin että onhan joku tuonut yoelle ruokaa. Kun nukuin työpöydän ääressä, pitkänhulppea uskovaisopiskelija tuli kyselemään että jos ottaisin hänen tuolinsa kun se on mukavampi.

Toisinaan opiskelijani onnistuivat kiskomaan mut mukaansa jonnekin missä oli ihmisiä ja alkoholia yms. huviketta. Kohteliaana ihmisenä menin mutta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, ja kuinka kivaa sitä nyt on katsoa kuinka nuorilla ihmisillä on kivaa ja oma sosiaalinen juttunsa ja paljon tulevaisuutta edessä ja kaikenlaisia lauluja ja kitaroita kun tuntuu että itsellä on vain äärimmäisen heikko mahdollisuus päästä takaisin Sinne Minne Kuuluu. Yleensä arvioin melko sen hetken jolloin ympärillä olevat ihmiset ovat riittävän humaltuneita etteivät huomaa poistumistani. (toim. huom. Paikalliset opiskelijat eivät kovin paljon alkomaholia siedä, polttavat kyllä senkin edestä.)

Ikävintä oli se, että samaa tahtia muun jaksamisen kanssa haihtui kiinnostus työntekoon. Erään tuttavan kanssa asiasta keskustellessani mieleeni kirkastui karmea ajatus – mua ei kiinnosta miten aivot toimii. EVVK onko siellä synapsi tai molekyyli. Aivan yks ja sama. Uloskaan ei halunnut mennä kun ei vaan jaksa tapella niistä tomaateista. Kerran taksikuski iski jarrut pohjaan hetki kyytiin nousemiseni jälkeen ja karjaisi: Mitä, et puhu hepreaa? ulos autosta! – ja nauroi perään että vitsivitsi, ota tupakka, mihin oot menossa? Mun huumorintaju ei oikeen ehtinyt autoon mukaan.

Harva se kuukausi stressi kupli pintaan niin että piti karata maasta. Kaksi kertaa kävin piileskelemässä Rotterdamin Erasmus-instituutissa oldschool-pikkuaivotutkijoiden nurkissa, ja perheenjäseniä tapaamassa Suomessa ja Itävallassa. Rotterdamissa asuva Okinawan-kolleegani asuu mainiossa hollantilaisullakkoasunnossa monen kitaran kanssa – ja kuten taannoin saarilla, siellä sitten tulee istuttua aamuneljään kitaroita rämpytellen, kaljaa juoden ja piirrellen seiniin ideoita siitä Miten Aivot Toimii.

Niinhän siinä aina käy kun vetää överiksi: sairastuin. Liekö se ollut se paha tämänvuoden flunssa vai mikä. En liikkunut päiväkausiin porontaljoiltani vessaa edemmäksi; agenttiopiskelijatyttöni tuli toisinaan tuomaan inkivääriä ja sitruunoita ja keitti niistä soppaa ja kauhisteli miten hirveältä näytän. Kiinnostus mulla noin nolla.

Makaaminen loppujen lopuksi alkoi kuitenkin tehota ja vaikken jaksanut edes istua, aloin etsiä huviketta aivoilleni. Mitään ei pystynyt lukemaan tai katsomaan vaikeaa elokuvaa, mutta jotenkin eksyin tuijottamaan muinaisia japanilaisia miekka-animesarjoja, Rurouni Kenshiniä ja muuta. Ja sitten katsoin sen leffan. Ja jonkun ninjajutun. Ja jostain muistojen kätköistä esiin nousi mieleen aika tämän bloginkin alkuvaiheilta, kun oli väitöstyön viimeiset kuukaudet ja kaikki oli vaan liian vaikeaa – mikä mut silloin piti pystyssä? Budotreenaaminen. Muistaakseni kävin silloin dojolla 3-5 kertaa viikossa samalla kun tein töitä miljuuna tuntia päivässä, ja sillä jaksoi, sillä aivo pysyi toimintakykyisenä.

Ibuprofeiinihuuruissa googlasin tämän valtion bujinkanpääjehun ja armeijan everstin veppisivut ja laitoin mailia webmasterille, että öötota mää asun täällä ja oon treenannut kyllä monta vuotta mut nyt en vähään aikaan oo ja en tiiä mitään ja ei oo autoo ja en mä uskalla minnekään mennä mut oisko sopivaa joskus tulla katsomaan treenejä.
Seuraavana aamuna – kiemurrellessani häpeissäni, kuinka mä nyt kehtasin niille mailata – tulee sähköposti suoraan everstiltä, että olis tosi hyvä jos tulisit tänne, ota yhteyttä tähän tyyppiin joka auttaa sua järjestämään asiat niin että pääset paikalle.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa jostain matkalaukun pohjalta vanhat, repaleiset treenikamat ja vyö ja matkustaa jonnekin huitsinnevadaan. Ja seuraavana viikkona. Ja seuraavana. Ja (melkein) ihan joka viikko siitä alkaen. Blogini periaatteisiin kuului aikanaan että treeneistä ei kirjoiteta yksityiskohtaisesti joten ei kannata odottaa kuvauksia israelilaisninjojen taidoista … mutta, siinä mielentilassa jossa dojolle menin kokemus oli aika voimakas. Kaikki olivat hämmästyneitä että olen nainen, mutta se siitä ja löysin paikkani muiden mustapukuisten rivistä. Aktiivitreenausajoista oli jo aivan liian kauan, ja ensimmäiset kerrat kun yoe heitetään permantoon puhtaalla judotyylillä niin pelotti – mutta kun tunnit kuluivat, huomaan että kehoni muistaa paljon enemmän kuin mieleni. Tiedän missä on blokin paikka ja missä on aukko, missä on painopiste ja mikä on suunta. This is what I do.

Ja maailma alkoi pikkuhiljaa näyttää valoisammalta. Dojolle on kahden tunnin bussimatka suuntaansa, kotiin pääsen hilippasen puolen yön jälkeen. Tästä seuraa kuutisen tuntia ns. Omaa Aikaa. Kavereita kepillä päähän mätkiessä ei voi antaa muiden ajatusten kiusata. Vielä kun opetus annetaan hepreaksi niin siinä pitää pitää kaikenlaiset masenteet tiukasti kurissa tai muuten ei mistään tule mitään.
Alkoi myös tuo kielenopiskelu kiinnostaa uudelleen – kuukausitolkulla on ollut jumissa sen kanssa kun ei ole oikeasti edes HALUNNUT ymmärtää mitä ympärillä puhutaan. Ja aivan valtavan vapauttavaa oli päästä olemaan ihmisten kanssa jotka ei oo työkavereita.

Jotenkin, jotenkin. Sain julkaistua ensimmäisen artikkelini jossa olen itse viimeisenä kirjoittajana – pikkuinen metodiartikkeli jossa kuvaamamme leikkaustapa aika lailla mullistaa koko akuuttiaivoleikemenetelmän. Luettavissa vapaasti tuolla – ja näyttää siltä että sitä on jo reippaasti luettukin, pdf-tiedosto ladattu keskimäärin 17 kertaa viikossa. Ja kaikenlaiset randomit proffat ympärimaailmaa on lähetelleet maileja että wow hyvä! Noniin, siitä sai vähän itsetuntoa takaisin.

Seuraava paperi on ollut nyt varmaan jo kuukauden “submittoimme huomenna” – tilassa. Rakentamallani virustransfektiomenetelmällä olemme onnistuneet todistamaan vuonna 1974 postuloidun teorian todeksi (tai tarkemmin sanoen siis, olemme epäonnistuneet sen hylkäämisessä). Vielä tässä vähän arvotaan että oisko se nyt Nature vai Nature Neuroscience. (“If it fails, we go Frontiers.”) Tänään tilanne on se, että yhden päivän tauon jälkeen kun juttu on luettu niin hyvänen aika se näyttää karmealta ja eihäntästämitääntule. Tulee kumminkin. Tiedän jo. Viimeviikon pikkukonffassa alan isot pojat oli aivan mehuissaan juttua kuunnellessaan. Töitä tehdään edelleen järjettömästi, pomo kantaa meille tytöille labraan jätskiä, mansikoita, olutta ja viskiä; agenttiopiskelijani huolehtii veren kofeiinitasapainosta.

Kyl tää tästä. Pahoittelut kommunikaatiokatkoksesta.

Ja ihan parasta on että ko. agenttiopiskelija on aivan maanisen hyvä muusikko, ja toisinaan töiden jälkeen soitetaan pikkutunneille kaljan ja tieteen lomassa. Joskus on pakko saada jotain nauhalle – maailman on vaan kuultava, miten järjettömän hyvältä kuulostaa kun arabimusiikkia soitetaan okinawalaisella sanshinilla.

Dogs of Nachla’ot. Kelev shel Nachla’ot. Näin eräänä yönä unen jossa nuo sanat olivat. Öisin kuuntelen kun ne ulvovat.

Next Page »